Vielä pari vuotta sitten pidin pitkiä Instagram-paastoja, sillä sovellus oli mielestäni pinnallinen. Olin selannut ja jakanut samoja pölyttyneitä meemejä sekä jokaista yksityiskohtaa myöten harkittuja, muka rentoja tilannekuvia saadakseni halpaa dopamiinia.
Sitten alkoi koronapandemia.
Influensserit ja bloggaajat ryhtyivät remontoimaan brändejään ja vähitellen muutkin somekäyttäjät alkoivat jakaa aidompaa ja rehellisempää sisältöä, kuten kaksoisleukoja ja meikittömiä naamoja.
Internet-meemeistä tuli monille henkireikä. Amerikkalaisessa, median ja pop-kulttuurin psykologisiin vaikutuksiin keskittyvässä tutkimuksessa havaittiin, että pandemiaan liittyviä meemejä selailevat somekäyttäjät käsittelivät stressiä paremmin kuin sellaiset henkilöt, jotka eivät katsoneet koronameemejä.
Meemien tarjoaman humoristisen kevennyksen ja vertaistuen on myös todettu tuovan helpotusta vaikea-asteiseen masennukseen.
Ajan saatossa koronavitsit kokivat inflaation ja julkinen huomio kohdistui entistä tarkemmin globalisaation ja yhteiskunnan rakenteisiin, joiden vuoksi virus oli ylipäätään päässyt leviämään. Instagramiin ilmestyi uusi yhteiskunnallisesti kantaa ottava ja monin paikoin pehmeä, feminiininen dank-meemilaji.
Dank-genrelle ominaista ovat suttuiset kuvat ja pitkät, tahallaan huonosti kirjoitetut tekstit. Meemitileillä on usein omaleimaisia nimimerkkejä, kuten @burnoutmuijanliekkimeemit, @melttaribeiben_ketipinor_unet ja @kari_grandin_meemi_mehu.
Osa valveutuneista dank-meemitileistä näyttää imeneen kirjoitusasuunsa ja estetiikkaansa vaikutteita äärioikeiston ja syrjäytyneiden miesryhmien suosimilta keskustelupalstoilta, kuten 4chanista, Redditistä ja Ylilaudalta. Meemientekijät eivät kuitenkaan imitoi kritiikkinsä kohteita suoraan tai keskitetysti. Julkaisuissa esiintyvät hahmot ovat useimmiten julkisuuden henkilöitä, joilla ei ole mitään tekemistä meemin ydinviestin kanssa.
Eniten omaan ajatteluuni on vaikuttanut @pikakahvimemegirl.
Tilin suosituissa meemeissä esiintyy esimerkiksi näyttelijä Leonardo di Caprio, joka kertoo, että jopa miehet itse ymmärtävät, kuinka vaikeaa naisten on löytää hyvä ja turvallinen kumppani heteromiesten joukosta. Yrittäjä ja julkisuuden henkilö Paris Hilton puolestaan on valjastettu kritisoimaan Twitteriä ja sen myrkyllisyyttä, kun taas näyttelijä Mischa Barton ottaa meemissään kantaa lääkäreiden vallankäyttöön.
Hollywood-näyttelijä Lindsay Lohania kuvaava meemi sai minut tajuamaan, että on turha pelätä olevansa huomionhakuinen, sillä huomio on valtaa. Paparazzien piirittämän Lohanin kautta tuodaan esiin ristiriita, jossa naisten tulisi olla hiljaisia ja passiivisia, sillä muuten he joutuvat häväistyiksi. Muut saavat kuitenkin mennä niin lähelle naista kuin haluavat ja pitää tämän yksityisasioista niin paljon ääntä kuin sietävät, onhan hän ennemmin objekti kuin subjekti.
Mielenterveysongelmistaan avautuvat naiset ovat huomionhakuisia, kun miesten avoimet ulostulot henkilökohtaisista kamppailuistaan nähdään sankaritekoina. Nämä ovat osoituksia siitä, että patriarkaatti pyrkii hiljentämään naiset eikä toisaalta kannusta miehiä avoimeen haavoittuvuuteen.
Kun meemit kritisoivat ympäristöä ja rakenteita, joiden keskellä ne itse operoivat, some ja sen käyttäjät eivät tunnu niin todellisuudesta vieraantuneilta kuin ennen pandemiaa.
Yhteiskunnan ongelmat näyttävät yhä traagisemmilta, kun tarkastelen niitä meemien kautta. Meemilukutaito onkin todellinen valtti, johon kannattaa tutkimustenkin valossa panostaa. Jos sosiaalinen media manipuloi ja luo uudestaan todellisuutta, ei se voi olla samalla paikka, johon todellisuutta paetaan.
Kiinalainen toimittaja, aktivisti An Xiao Mina kirjoittaa kirjassaan From memes to movements (2019), että Kiinassa poliittinen kritiikki perustuu koodatun verbaalisen tai visuaalisen kielen käyttöön sensuurin välttämiseksi. Jos lukijan meemilukutaito ja huumorintaju ovat hataralla pohjalla, sanaleikkejä on vaikea ymmärtää. Absurdin huumorin avulla kierrettiin sensuuria myös Neuvostoliitossa.
Toisaalta propagandaksi valjastetut meemit voivat olla jopa vaarallisia. Sen on todistanut ainakin amerikkalaisen sarjakuvataitelijan Matt Furien piirroshahmo Pepe the Frogin kohtalo. Furie luonnosteli pienestä pitäen samaa sammakkohahmoa eri suttupapereille. Sammakosta tuli hänen luomansa Boy’s Club -sarjakuvan hahmo.
Vuoden 2016 presidentinvaalien aikana Pepe kidnapattiin äärioikeiston meemien keulakuvaksi. Viaton sammakko muuttui hetkessä valkoisen ylivallan symboliksi. Furie kertoo dokumentissa Feels good man! vajonneensa syvään masennukseen menetettyään sammakon vihamielisille tahoille. Trumpin vaalivoiton jälkeen hän julkaisi sarjakuvan, jossa Pepe menehtyi.
Tarina osoittaa, miten meemeillä on mahdollista syventää ”meidän” ja ”muiden” välistä kuilua. Onneksi on mitä ilmeisintä, että toimia voi myös päinvastoin.
Kun meemit kritisoivat sellaisia rakenteita ja valtasuhteita, joiden keskellä ne itse operoivat, sosiaalinen media ei enää tunnu niin todellisuudesta vieraantuneelta kuin ennen pandemiaa. Vaikka ärsyynnyn ja tuohdun Instagramissa edelleen ties mistä, voin kiittää sitä lähes yhtä paljosta.
Kiitos meemi-admineille siitä, että olette tehneet näkyviksi ongelmia, jotka tuntuvat kuvitettuina vielä absurdimmilta kuin yksin ajateltuina.
Alustasta on nyt helpompi suodattaa ja hioa itselleen paikka, joka ei aiheuta ainoastaan stressiä ja ahdistusta, vaan myös säännölliset huutonaurut. Samalla kriittisesti ajattelevia ihmisiä tuntuu olevan paljon enemmän kuin muutaman vuoden takainen kiiltokuvasome antoi ymmärtää.
Tekstissä on hyödynnetty haastattelua Tampereen yliopiston meemitutkija Saara Särmän kanssa.