Ihminen ei kehity yhtä nopeasti kuin urheilun maksimisuoritukset antavat ymmärtää. Jokaisessa yksilö- ja joukkuelajissa tehtaillaan ennätyksiä liukuhihnalla, mikä kyllä sopii viihteeksi urheilua sekä enemmän että vähemmän seuraaville. Kun anturit, kamerat ja tietokoneet kertovat, mitä tehdä ja miten, pystyy urheilija konemaisesti keskittymään kentällä ihannelukujen saavuttamiseen. Perinteisellä sisulla näyttäisi olevan yhä vähemmän merkitystä.
Kilpaurheilu on aina sentti- ja sekuntipeliä. Suomalaiset muistavat hyvin – ja nuoremmat oppivat – vuoden 1980 talviolympialaisten 15 kilometrin hiihdon, jossa Juha Mieto hävisi kultamitalin sadasosasekunnilla Ruotsin Thomas Wassbergille. Huipulla erot ovat pienet mutta kunnia ja palkinnot suuria. Näin halutaan tehdä kaikki edun saamiseksi, mikä hulluudessaan johtaa äärimmäisiin ja epäeettisiin ratkaisuihin kuten lahjontaan tai dopingiin.
Datan hyötykäytössä on sama idea kuin edellä mainituissa. Paitsi, että se on sallittua.
Jotkut rakastavat numeroita niin paljon, että puhuvat datasta jopa pelin voittamisena. Parin prosentin etu ei kuulosta runsaalta, mutta sillä saattaa esimerkiksi nousta kauden aikana sarjataulukossa yhden pykälän, mikä parhaimmillaan tietää maailmalla miljoonia. Toisinaan, kun tehostus osuu oikeaan kohtaan, menestys voi kohota kerralla enemmänkin. Miesten sadan metrin juoksussa kahdella prosentilla 10 sekuntia vaihtuu 10,2 sekuntiin. Nopeammalla ajalla pääsee olympiafinaaliin ja hitaammalla ei edes alkueristä jatkoon.
Kyse ei tietenkään ole vain siitä, että tekee kilpailutilanteessa asioita oikein. Prosentit kertyvät kokonaisuudesta, johon kuuluvat keskeisesti myös harjoittelu sekä muu valmistautuminen. Esimerkiksi kuormitusta seuraava data pystyy ennustamaan ja näin vähentämään loukkaantumisriskiä merkittävästi. Joukkueella voi olla tusina analyytikkoja, joiden tehtävänä on etsiä loputtomasta dataviidakosta kyseiseen lajiin tarpeellisimmat mittarit. Tutkimukset painottavatkin, ettei avain ole datan löytämisessä, vaan mitä sillä tekee.
Mitä enemmän harjoittelee, sitä parempi on, sanoo maalaisjärki. Jokaista kilpailijaa yhdistää loputon voitontahto, joka on joskus jopa haitaksi. Kestävyysjuoksija Alisa Vainio, 24, nousi kansainväliselle tasolle jo alaikäisenä, mutta kehitys on tyssännyt, koska hänen tapanaan on lähteä salaa lenkeille. Ylikunto on hiipuva tauti, ja yhtenä syynä on nousevan sukupolven diginatiivius. Puhelimen kanssa kasvaneet urheilijat eivät koe, että olisi outoa kuunnella tietokonetta yli omien tuntemusten.
Nouseekin kysymys, kilpailevatko tällöin vastakkain analyytikot vai urheilijat.
Kun fanit nauttivat enemmän ja kilpailijat pystyvät parempaan, ei pitäisi olla ongelmaa. Todellisuudessa suurin osa urheilijoista jää kyseisessä yhtälössä paitsioon, sillä kaikki eivät ole yhtä lahjakkaita. Hienot sankaritarinat syntyvät pienten kylien pojista ja tytöistä, jotka vastoin odotuksia nousevat huippu-urheilun tähtitaivaalle. Datatuijottelu hyväksyttäneen kuitenkin osaksi uutta voittamisen kulttuuria, sillä eihän valmentajiakaan kyseenalaisteta, vaikka heitä käytetään yhtä lailla tulosten teroittamiseen.
Joku voisi juosta enemmän kuin Usain Bolt tai uida enemmän kuin Michael Phelps, mutta ei silti pääsisi heidän tasolleen. Lahjattomat harjoittelee -asenne onneksi tasapainottaa geenilottoa, joskin vain tiettyyn pisteeseen asti. Totuus näet on, etteivät edes Lasse Virén tai Paavo Nurmi olisi palvottuja olympialegendoja, jos heidän paraatimatkojaan viimeiset pari vuosikymmentä hallinneet Kenia ja Etiopia olisivat etsineet juoksuvalmennusta aiemmin.
Jutussa hyödynnetty lähteenä muun muassa joukkueurheiluasiantuntija Mikko Häyrisen haastatteulua sekä Thomas W. Millerin kirjaa Sports Analytics and Data Science: Winning the Game with Methods and Models (2015).