Selkärankaisten villieläinten kannat ovat pienentyneet keskimäärin 73 prosenttia vuosien 1970–2020 välillä. WWF:n tuoreen raportin luvut ovat hurjia ja kertovat koruttomasti siitä, mitä luontokato tarkoittaa luonnonvaraisille eläimille.
Luontokato ei kuitenkaan ole vain ilmastonmuutoksen takia hätää kärsivän myssypingviinin ongelma, vaan se on mitä suurimmassa määrin myös ihmiskunnan ongelma. Luonnon köyhtyminen uhkaa niin ruokaturvaa, taloutta kuin terveyttä.
Tieto ei ole uusi: tutkijat ovat varoittaneet luonnon monimuotoisuuden eli biodiversiteetin vähenemisestä ja sen aiheuttamista uhkista ihmisten elinmahdollisuuksille jo 1980-luvulta lähtien. Myös YK:n ensimmäinen biodiversiteettisopimus solmittiin Riossa jo vuonna 1992.
Julkiseen keskusteluun luontokato tuntuu nousseen kunnolla kuitenkin vasta viime vuosina.
Miksi näin on?
On selvää, että esimerkiksi sodat, pandemiat ja muut äkilliset katastrofit saavat mediassa enemmän huomiota kuin vääjäämättömästi kaiken taustalla etenevä luontokato.
Niiden lisäksi luontokato on kuitenkin jäänyt myös ilmastonmuutoksen varjoon. Esimerkiksi Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Iso-Britanniassa ilmastonmuutosta käsiteltiin mediassa viidentoista vuoden aikajaksolla kahdeksan kertaa enemmän kuin biodiversiteettiä.
Syitä sille, miksi ilmastonmuutoksesta on puhuttu niin paljon enemmän, on epäilemättä monia.
Luontokato on ensinnäkin vielä ilmastonmuutostakin monimutkaisempi ilmiö. Siinä missä ilmastonmuutoksen aiheuttajiksi voidaan nimetä kasvihuonekaasut, fossiiliset polttoaineet ja hupenevat hiilinielut, ovat luontokadon syyt moniulotteisempia. Luonnon monimuotoisuutta uhkaavat niin ilmastonmuutos, saasteet, vieraslajit, ylikalastus, salametsästys kuin elinympäristöjä tuhoava maankäyttö.
Se tarkoittaa, että sekä luontokadon hillitseminen että sen etenemisen seuraaminen on vaikeampaa. Emmehän edes vielä tiedä mitä kaikkia lajeja maailmassa on.
Luontokadon pysäyttämiseltä on puuttunut Pariisin ilmastosopimusta vastaava sitova sopimus ja mittarit. Pariisin ilmastokokouksessa sovittiin vuonna 2015, että maapallon keskilämpötilan ei anneta nousta yli 1,5 astetta esiteollista aikaa korkeammaksi. Luontokadolle tällaista yhtä selkeää raja-arvoa ei ole.
Vuonna 2022 YK:n johdolla solmitun Kunming-Montrealin sopimuksen toivotaan kuitenkin tarkoittavan luontokadon torjunnalle samaa kuin Pariisin sopimuksen ilmastonmuutoksen torjunnalle. Kunming-Montrealin sopimuksessa sitouduttiin siihen, että luontokato pysäytetään vuoteen 2030 mennessä. Käytännön toimenpiteistä ja mittareista sovitaan loka–marraskuussa 2024.
Kuuntele, miten YK:n biodiversiteettisopimus ympäristöpolitiikan apulaisprofessori Helena Leinon mukaan vaikutti suomalaisten kaupunkien aktiivisuuteen luontokadon torjumisessa.
Kenties siis myös median on kohta helpompi seurata, mitä asialle on tehty – tai oltu tekemättä.
YK:n tuore biodiversiteettisopimus selittää osaltaan sitä, miksi luontokadosta on viime aikoina puhuttu enemmän. Biodiversiteettiä käsittelevien verkkouutisten määrää eri maissa vertailevassa tutkimuksessa huomattiin, että kansainväliset biodiversiteettisopimukset vilkastuttivat aiheesta uutisointia. YK:n lisäksi luontokato on viime vuosina ollut useasti myös EU:n asialistalla. Mitä enemmän luontokadon ympärillä tapahtuu, sitä enemmän medialla on myös uutisoitavaa.
Jos luontokato typistyy katastrofia enteileviksi prosenttilukemiksi, on sen merkitystä vaikea ymmärtää.
Luontokato saa entistä enemmän huomiota julkisessa keskustelussa toisaalta myös siksi, että siihen liittyvää tietoa tulee koko ajan lisää. Esimerkiksi Hallitustenvälisen luontopaneelin (IPBES) koostamat raportit ovat viime vuosina valtavirtaistaneet luontokatoon liittyvää tietoa.
Yhtenä mahdollisena selityksenä luontokadon saaman mediahuomion vähäisyydelle onkin esitetty sitä, että luontopaneeli perustettiin vasta vuonna 2012. Hallitustenväliset paneelit ovat isoja organisaatioita, jotka panostavat viestintään. Tällöin niillä on paremmat mahdollisuudet saada tilaa myös mediassa.
Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli (IPCC) perustettiin jo vuonna 1988, ja ilmastonmuutoksen saama mediahuomio lisääntyi 10–15 vuotta sen jälkeen. On siis mahdollista, että luontokato saa yhä enemmän mediatilaa lähivuosina.
Oma osuutensa uutisoinnin lisääntymisessä on epäilemättä myös termillä luontokato, jota on alettu käyttää vasta viime vuosina. Vaikka termiä on kritisoitu – luonto kun ei voi kadota – herättää se yleisön huomion todennäköisemmin kuin vaikkapa biodiversiteettikriisi tai luonnon monimuotoisuuden väheneminen.
Kielellä ja sillä, miten tutkijat ja toimittajat pystyvät kääntämään luontokadon metaforiksi ja ymmärrettäviksi tarinoiksi on ylipäätään iso merkitys. Luontokato ei nimittäin toistaiseksi tule ihmisten iholle samalla tavalla kuin ilmastonmuutoksen voimistamat hirmumyrskyt tai ympäri Eurooppaa roihuavat maastopalot.
Ihmiset voivat jatkaa arkeaan aika pitkään ennen kuin luontokato alkaa todella vaikeuttamaan elämää. Se vaikuttaa myös aiheesta uutisointiin: vaikka luonnon monimuotoisuuden väheneminen uhkaa perusteellisesti koko ihmiskuntaa, on siihen liittyvää tietoa vaikea dramatisoida niin, että yleisö pystyy siihen samaistumaan.
Luontokatouutisointi pitäisikin pystyä tuomaan lähelle ihmisten arkea. Jos luontokato typistyy katastrofia enteileviksi prosenttilukemiksi, on sen merkitystä vaikea ymmärtää.
Jutussa on hyödynnetty lähteenä myös ympäristöpolitiikan apulaisprofessori Helena Leinon haastattelua.
Voit myös lukea Helena Leinon kommentin YK:n biodiversiteettisopimuksen vaikutuksista suomalaisten kaupunkien aktiivisuuteen. Leino kertoo kaupunkien roolista luontokadon torjumisessa myös pitkässä haastattelussa.