”Yliopistoihin pääseminen ei ole kaikkien reitti. Tosi taitavia tyyppejä jää alalta pois.”
Näin Saimi Kahrin vanhemmat sanoivat lapsensa aikoessa pyrkiä näyttelijäntaiteen kandiohjelmiin korkeakouluihin. Vanhemmat olivat aina olleet kannustavia, mutta opiskelupaikan saaminen oli erittäin kilpailtua.
Kahrin matka kohti uraa näyttelijänä alkoi jo pienenä lapsena. Hän esitti 6-vuotiaana herra Tossavaista harrastajateatterissa. Kahri odotti harjoituksia malttamattomana ja leikki erilaisia hahmoja vapaa-ajalla.
Ala-asteella Kahri haaveili balettitanssijan ammatista ja aloitti 10-vuotiaana Kansallisoopperan balettikoulun. Myöhemmin hän kiinnostui teatterista uudelleen ja esiintyi musikaaleissa. Lukiossa hän sai ensimmäisen roolinsa elokuvasta Täydellinen joulu. Työpaikka oli iloinen yllätys, mutta työskenteleminen näyttelijänä hyppy tuntemattomaan.
– Minut heitettiin heti aika kylmään veteen. Siellä oli staroja ja minä.
Ensimmäinen rooli kameran edessä teki todelliseksi sen, että unelmia täytyy uskaltaa tavoitella. Esiintyminen elokuvassa oli Kahrille suurin askel kohti toisenlaista näyttelijäidentiteettiä.
Kahri haki opiskelemaan näyttelijän alaa korkeakouluihin kuutena keväänä. Hänellä oli toiminnastaan epävarma olo, mutta hän ei halunnut miellyttää valintaraatia liikaa. Hänen täytyi luottaa omaan tekemiseensä.
Kuuden vuoden aikana Kahri opiskeli Laajasalon opiston näyttelijäntaiteen linjalla, ja samanaikaisesti hänelle tarjottiin toinen toisensa perään erilaisia elokuva- ja televisiorooleja. Kahri pitää alaa mielenkiintoisena. Se on ihmisyyden ytimessä.
Saimin sielunsirkus
Kun Kahri viimeisen kerran pyrki Nätylle, häntä pyydettiin pääsykokeiden viimeisessä vaiheessa valmistelemaan esitys, jossa hänestä nähtäisiin röyhkeyttä ja räjähtävyyttä. Se ei ollut Kahrille luontevaa. Pääsykokeet olivat kestäneet jo neljä päivää.
– Tuntui, että olin sellaisessa sumussa. Olin aina ihan äimänä, kun sain viestin, että pääsin jatkoon.
Kahri koki, ettei hänellä ollut enää annettavaa. Hän purki tunteitaan metsässä.
– Tulin siihen tulokseen, että vedän tämän ihan läskiksi, Kahri sanoo.
– Nyt mä teen show’n.
Satapäinen tanssiesitys ja sirkushevosesitys. Kiroiluakrobatiashow, joka tuntui rajulta, vaikka hän ei loppujen lopuksi sanonut mitään kovin pahaa. Kahri teki esityksessään asioita, joista ajatteli, ettei niitä voisi ikinä tehdä. Hän halusi läpäistä oman häpeänsä.
– Tein itsestäni isomman numeron kuin olen.
Kahri ei ollut koskaan ymmärtänyt, miksi itsensä riisuminen olisi taidetta.
– Halusin tehdä sen, jotta tietäisin, miltä se tuntuu.
Samalla hän luetteli asioita, joita häpeää itsessään. Se oli vaikea, mutta voimaannuttava hetki. Vaikka hän ei pääsisi kouluun, hän oli ottanut kontrollin itselleen. Hän oli vienyt itsetuntonsa seuraavalle asteelle. Seuraavana päivänä hän luki saaneensa opiskelupaikan.
Muottiin sopimaton
Kahri on alkanut vasta viime aikoina sisäistämään, että opiskelee nykyään näyttelijäntaidetta Tampereen yliopistossa. Hän kokee edelleen ajoittain epävarmuutta, mutta kokemukset näyttelemisestä ovat vahvistaneet itseluottamusta. Epävarmuudet liittyvät paineisiin onnistua, ja useat niistä juontavat juurensa balettimaailmasta.
– Maailma siellä oli täydellisyyteen pyrkivää. Oli ongelmallista, miten aikuiset ihmiset puhuivat lasten vartaloista ja ominaisuuksista. Sellaisista asioista, joille ei välttämättä voi mitään. Totuin siihen, että menestyäkseen täytyy olla tiettyyn muottiin sopiva.
Kahrin täytyy edelleen välillä muistuttaa itseään siitä, ettei kaikesta voi suoriutua täydellisesti. Koulussa tulee välillä hetkiä, jolloin täytyy antaa itsensä olla huono tai asettaa itsensä naurunalaiseksi. Viime aikoina Kahri on harjoitellut tilan ottamista itselleen, vaikka näyttelijänä pitää antaa muidenkin näkyä.
– On tärkeää ymmärtää, että myös minulla on arvo.
Mitä sanoisit nuoremmalle Saimille, joka yrittää päästä kouluun?
– Ei tarvitse olla täydellinen. Älä pyrikään siihen, Kahri sanoo.
– Ne epätäydelliset asiat, joita häpeät itsessäsi, ovat niitä, jotka tekevät ihmisestä ihmisen ja ihmisestä mielenkiintoisen.