Nykyiset media-alan työt pitää pystyä tekemään jo lähitulevaisuudessa puolet pienemmillä resursseilla, arvioi Alma Median toimitusjohtaja Kai Telanne Suomen Lehdistön haastattelussa. Vaihtoehtoisesti nykyisillä resursseilla pitää pystyä pusertamaan nopeammin kaksinkertainen määrä sisältöjä.
Journalismista on tullut korostetusti numeroiden kyllästämää. Kuinka monta toimittajaa tarvitaan tuottamaan vaikuttavaa eli runsaasti klikattua ja uusiin tilauksiin johtavaa journalismia?
Lennokkaasti kuvattuna toimitustyön muutos on kuin vuolas uoma, johon yhtyy monia sivujokia: tekoäly, printtimedian kuolema, julkaisutoiminnan keskittyminen, yleisön pirstaloituminen, sosiaalinen media.
Vyöryvät vesimassat purskauttavat toimittajia yt-neuvotteluissa rantapusikoihin. Todelliset vesipedot hakeutuvat uudelleen virran vietäväksi, mutta moni rämpii kuivalle maalle ja suuntaa muihin hommiin. Aivovuodon patoaminen ei vaikuta olevan kenenkään intressi, vaan päinvastoin meidän alalle jäävien pitäisi tuplata tuottavuutemme.
***
Toimitusresurssien niukkeneminen on ollut käynnissä media-alalla jo pitkään, ja jälleen ovi tuntuu käyvän lähinnä yhteen suuntaan.
Sanoma keskitti Hesarin ja Aamulehden printtityön Designkeskuksen, kuusi sai potkut. Viestimediat irtisanoi yhdeksän, Keskisuomalainen 19. Talven aikana käydyissä Ylen massiivisissa muutosneuvotteluissa henkilöstömäärää vähennettiin 309:llä.
Jo finanssikriisin aikaan toimittajat pohtivat, oliko taloudellinen heilunta työnantajille kuin taivaanlahjana tipahtanut veruke karsia toimitusten väkimäärää. Olisiko teknologinen muutos johtanut joka tapauksessa irtisanomisiin?
Samaa voidaan pohtia nyt. Oliko Ylen rahoituksen leikkaaminen ulkoinen kimmoke, joka peittää alleen sisäisen tarpeen organisaatiomuutokseen? Luultavasti aika olisi ajanut esimerkiksi tv-kuuluttajien ohi joka tapauksessa, korvasihan tekoäly ihmisäänen jo Bauer Median radiokanavilla Vuoden uudistaja 2024 -palkinnon arvoisesti.
Tekoäly vähentää mekaanista ja jopa ajattelutyötä, mutta samalla sen pelätään vievän toimittajilta kokonaan työt. Suomen toiseksi suurimman mediayhtiön toimitusjohtaja Kai Telanne lienee pelottavan pätevä mies arvioimaan sitä, montako journalistia tarvitaan kirjoittamaan yksi juttu.
***
Miltä näyttää tulevaisuuden journalismi, jos työtä tosiaan tehdään puolet pienemmällä porukalla?
Kysymykseen voi saada vastauksia pohtimalla, miten tämän päivän journalismi vertautuu esimerkiksi siihen, mitä tehtiin ennen vuoden 2008 finanssikriisiä. Mediamyyntitulojen siirtyminen nettiin oli tuolloin jo käynnistynyt, mutta paperilehti oli vielä voimissaan ja kaupan hyllyllä komeilivat mm. Suosikki ja Olivia.
Nyt moni kävelee aikakauslehtihyllyn ohi nappikuulokkeet korvillaan. Sisältöjä kuunnellaan ja katsellaan. Luettavilta aineistoilta halutaan lyhyitä uutistiivistyksiä mutta myös laajempia, taustoittavia kokonaisuuksia. Juttuja versioidaan saman brändin eri alustoille.
Tekemisen ydin on sama, mutta tekemisen tavat ovat muuttuneet.
***
Tutkimuksen perusteella toimittajien huolet ja toiveet olivat toistakymmentä vuotta sitten samankaltaisia kuin nyt. Työtä haluttiin tehdä huolellisesti, mutta julkaisupaine ei tuntunut antavan siihen tilaisuutta. Yleisön osallistamisessa nähtiin potentiaalia, mutta sitä ei oikein osattu valjastaa käyttöön.
Noina ”vanhoina hyvinä aikoina” toimituksissa oli monille ammattilaisille töitä, nyt töitä on monitaitoisille ammattilaisille. Se on hyvä uutinen niille, joita kiinnostaa esimerkiksi datan käsittely, some-päivitysten tekeminen tai toimittajabrändin rakentaminen.
Sen sijaan esihenkilöiden tehtäväksi työyhteisössä lankeaa innostuneen ja inspiroivan ilmapiirin luominen sekä piilotetun potentiaalin esiin kaivaminen. Tehtävä on äärimmäisen vaikea niin kauan kuin työntekijöiden yllä leijuu epävarmuutta.
Josko käynnissä olevan yt-rumban jälkeen saataisiin tehdä töitä muutama vuosi ilman, että jokainen koko työyhteisölle tarkoitettu infotilaisuus merkitsisi muutosneuvottelujen käynnistymisen uhkaa. Kyllähän kuohuvat uomatkin lopulta päätyvät meren tyyneyteen.
***
Vaikka journalististen sisältöjen parissa työskentelee aiempaa harvempi, määrällisesti sisältöä tuntuu olevan tarjolla tarpeeksi. Jopa liikaa, sillä moni kärsii informaatioähkystä.
Onkin harvinaista, että kukaan valittaisi liian vähästä sisällöstä. Poikkeuksen tekee paikallisuutisointi, jonka kenttä on kaventunut aluetoimitusten lakkautusten ja kustantajien keskittymisen myötä.
Uusille tekemisen muodoille, ehkä paikallisillekin innovaatioille, voi tarjoutua tilaisuuksia jo 2020-luvulla. Ensin vain täytyy saada yleisöt ja tekijät ostamaan ajatus teknologisista mahdollisuuksista ja toisaalta digiajan rahoitusmallien sanelemista reunaehdoista.
Parasta, mitä käsillä oleva tehostamisen eetos voi synnyttää, on yhteisöllinen ja lukijalähtöinen journalismi, joka edelleen haastaa valtaapitäviä mutta tarjoaa myös seesteisiä turvasatamia kaiken kohinan ja polarisoitumisen keskellä. Tekemisen ydin pysyisi siis samana, mutta tekemisen tapa hakisi uutta muotoa. Ihannetulevaisuuteen on kuitenkin matkaa, ja matkan varrelle mahtuu monta karikkoa.
Ensinnäkin, jos erilaisia journalismin tekijöitä on yhä vähemmän, kenen äänellä tarinoita kerrotaan? Luultavasti brändin äänellä. Mutta mitä monotonisemmaksi ääni käy, sitä vähemmän yleisöllä on tilaisuuksia löytää tarttumapintaa journalismista.
Toisekseen ihmettelen, kenellä on jatkossa aikaa kohdata lukijoita keskellä heidän arkeaan, kun siihen ei ole nytkään ollut aikaa.
***
Kaiken tämän keskellä on muistettava, että journalismissa on kyse paljon myös arvoista ja toimittajuudesta, identiteetistä. Niitä on vaikea mitata rahassa, mutta niillä on suuri merkitys sille, miten journalismi pystyy perustelemaan itsensä.
Tähän asti toimittajasta viestinnän asiantuntijaksi loikanneet ovat joutuneet puolustelemaan valintaansa, ”luovuttamista”. Esimerkiksi Journalisti-lehden haastattelema Jutta Sibakov kokee löytäneensä journalismin repaleisuuden jälkeen viestinnästä mielekkyyttä, pitkän linjan toimittaja Jussi Eronen taas yhteiskunnallisesti kiinnostavia koukkuja.
Jatkossa perusteluja kaivataan ehkä toimittajaksi jääviltä. Miksi tehdä journalismia, kun muutakin viestintäalan työtä on tarjolla?
Sekä Sibakov että Eronen kokevat hyötyvänsä toimittajan identiteetistä, vaikka työt vaihtuivat viestintään. Toivon vilpittömästi, että toimittajan identiteettiä kannetaan vastaisuudessakin ylpeydellä, vaikka journalismissa työtehtäviä sälytettäisiin entistä enemmän tekoälylle ja tuotteita täytyisi paketoida aivan uusiin kääreisiin.
Vankka usko journalismiin ei ole pelastusvene, jolla kaikki ongelmat äkisti ratkaistaan, mutta pidän sitä silti kelpo pelastusrenkaana, joka pitää journalismin pinnalla.
Esseessä on hyödynnetty seuraavia lähteitä:
Jussi Eronen: Näkemiin journalismi, hymyillään kun tavataan. Kolumni Journalistissa 16.9.2021.
Manu Haapalainen: On vaikea keksiä pahempaa oman oksan sahaamista kuin tekoälyn lukemien radiouutisten palkitseminen. Analyysi Journalistissa 13.3.2025.
Kaarina Nikunen: Enemmän vähemmällä: laman ja teknologisen murroksen vaikutukset suomalaisissa toimituksissa 2009-2010. Tutkimusraportti vuodelta 2011.
Inka Partanen: Media maalasi itse oman auringonlaskunsa. Kolumni Suomen Lehdistössä 11.3.2025.
Lisäksi tässä esseessä on hyödynnetty Suomen Lehdistössä, Journalistissa, Ylellä ja Keskisuomalaisessa julkaistuja juttuja, joissa on käsitelty mm. tekoälyä, muutosneuvotteluja, mediayhtiöiden tulosjulkaisuja ja journalistisen työn muutosta.