Työssään saa usein huomata, kuinka vaikeaa viranomaisia on tavoittaa puhelimitse. Ja ymmärtäähän sen – jos jossain palaa tai rytisee, ei ole ensimmäisenä mielessä vastailla toimittajien kysymyksiin. Joskus puhelu menee läpi heti, toisinaan se vaatii sitkeyttä ja useamman soittokierroksen. Tämä on toimittajalle tuttua puuhaa, eikä sinänsä mikään uutinen.
On kuitenkin huolestuttavaa, että jopa pienissä ja arkisissa uutistilanteissa toimittajaan suhtaudutaan välillä kuin pahimpaan mahdolliseen vastustajaan.
Soitin työvuorossa rutiinipuhelun pelastuslaitokselle, ja pyysin haastatteluun päivystävää palomestaria. Jossain oli syttynyt pieni tulipalo, eikä tapaukseen liittynyt sen suurempaa dramatiikkaa. Sain kiinni heti oikean henkilön, mutta puhelu kääntyi nopeasti erikoiseen suuntaan. Palomestari vaikutti ärtyneeltä, ja hän kielsi minua kirjoittamasta koko aiheesta. ”Täällä ei ole tapahtunut mitään”, hän toisteli, vaikka ohikulkija oli kuvannut palopaikan ja lähettänyt kuvat toimitukselle. Palomestari ei halunnut nimeään uutiseen ja lisäsi, ettei aio enää ”sallia sanojensa vääristelyä”. Puhelu päättyi siihen, että hän kutsui minua oman elämäni Runebergiksi, joka haluaa vain kirjoittaa uutisia mahdollisimman provosoivaan sävyyn.
En ollut kuitenkaan kirjoittamassa runoa, vaan tekemässä työtä, joka nojaa totuudenmukaisuuteen ja varmistettuun tietoon. Huomattavasti helpompaa tämä on silloin, kun olemme viranomaisten kanssa yhtä mieltä siitä, että tiedon jakaminen ihmisille on yhteinen päämäärä. Minä sekä palomestari olisimme voineet käyttää sen ajan, joka kului vänkäämiseen journalistisesta päätösvallasta, johonkin järkevään: hän palopaikan turvallisuuden varmistamiseen ja minä uutisten kirjoittamiseen.
On hälyttävää, jos toimittajan kysymyksiin kohdistuva vastustus ohittaa itse uutistilanteen merkityksen. Vaikka tämän puhelun kaltaista vastausta ei ole tullut eteeni toista kertaa, usein viranomaisia ja asiantuntijoita on vaikeaa saada kiinni. Tai jos heidät saa kiinni, saattaa vastaaminen olla nihkeää ja vastaukset mahdollisimman ympäripyöreitä.
***
Kokeneet journalistit ovat arvioineet, että haastattelujen saaminen on merkittävästi vaikeutunut aiemmasta. Haastateltavien varovaisuuden voi nähdä johtuvan monista tekijöistä: nykyajan mediakentän nopeatempoisuudesta, julkisuuden paineista ja pelosta, että kommentit saatetaan valikoida tai muokata virheellisesti. Asiantuntijat näyttävät suhtautuvan yhä varovaisemmin toimittajien kysymyksiin, ikään kuin haastatteluun vastaaminen olisi yhä enemmän uhka kuin mahdollisuus. Toimittajan työssä tietolähteiden saavutettavuus on keskeisessä roolissa, ja kun kommunikaatio viranomaisten kanssa on vaikeampaa, myös julkinen keskustelu kärsii. Toimittajan tehtävä on varmistaa, että yhteiskunnallisesti merkittävä tieto siirtyy julkisuuteen – mutta mitä tapahtuu, kun tätä tiedonvaihtoa estetään varovaisuuden ja etäisyyden nimissä? Jos tiedon saanti estyy tai vaikeutuu liiaksi, vaarantuu myös demokratian perusperiaate: kansalaisten oikeus saada tietää.
Viranomaisten varovaisuus ei ole suinkaan uusi ilmiö. Satakunnan hyvinvointialueen julkaisema ohje mediaviestintään keräsi kritiikkiä muistuttamalla viranomaisia pitämään etäisyyttä toimittajiin. Ohjeessa todettiin, että toimittajat eivät ole viranomaisten ”ystäviä”. Viranomaisten on myös usein koettu epäonnistuvan median kanssa toimimisessa. Kun poliisi tai muu viranomainen ei kerro tietojaan toimittajille ilman selkeitä perusteita, se ei pelkästään estä tiedonvälitystä, vaan voi myös luoda mielikuvan, että viranomaisilla olisi jotain salattavaa. Tässä piilee vaarallinen kierre: jos media ei saa oikeaa ja ajankohtaista tietoa, yleisön luottamus sekä mediaa että viranomaisia kohtaan voi heiketä.
***
Tuntuu erikoiselta, että poliisi, jonka vastuulla on kansalaisten turvallisuus ja tiedonsaanti, ei järjestä juurikaan viestinnällistä opetusta peruskoulutuksessaan. Poliisi on kuitenkin ilmaissut halunsa kehittää henkilökuntaansa kohtaamaan paremmin median edustajia. Viestintävalmiuksien kehittäminen voi vähentää haastattelutilanteissa syntyviä jännitteitä ja rakentaa luottamusta, jota toimiva tiedonvälitys edellyttää. Jos poliisit ovat paremmin valmistautuneita kohtaamaan median edustajia ja vastaamaan kysymyksiin, se auttaisi myös parantamaan viranomaiskuvaa. Poliisi ei voi pelätä toimittajaa, vaan pyrkimyksenä pitäisi olla toimiva viestintä. Viranomaiset tuntisivat olonsa vähemmän uhatuiksi, kun he tietäisivät, miten kommunikoida toimittajien kanssa haastavissa tilanteissa. Päämääränä pitäisi olla entistä enemmän avoimuus, eikä esimerkiksi toimittajien puheluiden ja kysymysten vältteleminen. Kontrollin tiukentaminen avoimen viestinnän sijaan synnyttäisi vain entistä enemmän epäluottamusta.
On tietysti ymmärrettävää, että viranomaiset haluavat suojella itseään väärinkäsityksiltä. Varsinkin nopeasti kehittyvissä kriisitilanteissa viranomaisten voi olla vaikea hallita samanaikaisesti tapahtumapaikalta vyöryvää uuden tiedon virtaa sekä toimittajien monia kysymyksiä. Välillä toimittajienkin pitää katsoa peiliin: kun kiire ja paine olla ensimmäisenä raportoimassa suurista uutistilanteista saa mopon lähtemään käsistä, lukijoille saattaa syntyä jopa vääristynyt kuva tapahtumista. Tämä voi lisätä viranomaisten varovaisuutta antaa tietoa, jos on pienikin pelko siitä, että ne kerrotaan mediassa virheellisesti. Tällaisessa tilanteessa voi tuntua turvallisemmalta tiedottaa liian vähän ja minimoida näin mahdolliset riskit. Toimittajilta vaaditaan malttia, sillä luottamuksen syntyminen vaatii molemminpuolista yhteistyötä myös silloin, kun uutiskilpailu käy kuumana.
***
Viranomaisten ja asiantuntijoiden toiveet toimittajia kohtaan liittyvät usein ennakoitavuuteen ja hyvään valmistautumiseen. Kun toimittaja kertoo etukäteen haastattelun teemat ja aiheet, asiantuntija voi valmistella vastauksiaan huolellisemmin. Tämä voi parantaa vuorovaikutusta ja auttaa tuottamaan laadukasta, asiantuntevaa sisältöä. Vaikka tämä on ideaali tilanne, kiireellisissä uutistilanteissa ei ole mahdollista hioa etukäteen vastauksia. Oman kokemuksen mukaan ennalta annetut teemat voivat myös ajaa asiantuntijan vastaamaan kaavamaisesti ja ulkoa opeteltujen fraasien mukaan, jolloin aidolle keskustelulle jää vähemmän tilaa.
Yhteistyön parantaminen edellyttää, että molemmat osapuolet ymmärtävät toistensa haasteet ja tarpeet. Toimittajien on kunnioitettava viranomaisten roolia ja aikaa, sillä se tukee parempaa uutisointia ja vahvistaa luottamusta yhteiskunnallisiin toimijoihin. Mutta viranomaisilta toivon ryhdistäytymistä ja panostamista avoimeen viestintään. Heidän on kannettava vastuunsa, sillä tiedonvälitys ei ole vain hyväntahtoista palvelua, vaan velvollisuus.
Lähteet:
Aurora Rämö: Koneesta puuttuu jarru. Mielipideteksti Suomen Kuvalehdessä 21.10.2024.
Maria Pettersson: Poliisi ei osaa toimia median kanssa. Pääkirjoitus Journalistissa 26.5.2023.
Elisa Puranen: Ei ystäviä, ei vihamiehiä: Poliisin viestintä hybridissä mediaympäristössä rikos- ja oikeustoimittajien työn näkökulmasta. Pro gradu -tutkielma vuodelta 2021.
Iina Sahramäki, Päivi Jukarainen, Olli Kaario, Veli Muttilainen, Riikka Mäkelä ja Tanja Salmi-Hiltunen: Poliisi julkisen keskustelun murroksessa: Poliisin yhteiskunnallinen viestintä -tutkimushankkeen katsaus viestintää suuntaaviin tekijöihin poliisissa. Poliisiammattikorkeakoulun katsaus 2022.
Elina Uutela ja Esa Väliverronen: Konsensuksesta kiistoihin: Asiantuntijoiden ja uutismedian yhteistyö koronapandemiassa 2020–2021. Artikkeli Media & viestintä -lehdessä 2023.
Lisäksi tässä esseessä on hyödynnetty Suomen Lehdistössä ja Journalistissa julkaistuja juttuja, joissa on käsitelty toimittajien työn vaikeutumista haastattelujen saamisen, viranomaisten mediaviestinnän sekä poliisin ja median välisten suhteiden näkökulmista.