Maalari maalaa, soittaja soittaa ja rakentaja rakentaa. Mutta mitä tekee toimittaja? Kirjoittaa? Kyllä, mutta enimmäkseen ei. Ellei puhuta aivan yksinkertaisimmista siteeraus- tai tiedoteuutisista, iso osa toimittajan ajasta kuluu muihin asioihin kuin kirjoittamiseen, kuten ideointiin ja tiedonhankintaan.

Maisterivaiheen journalistiopiskelijana ja muutaman vuoden uutistoimittajana työskennelleenä törmään aika ajoin kysymykseen: ”Mistä te oikein hankitte ne jutut?”. Vilpitön kysymys on pintaa mielenkiintoisempi eikä itse asiassa kovin helposti vastattavissa. Yleensä kysyjän keskittymiskyky herpaantuu nopeasti kesken polveilevan vastaukseni ja huomio kiinnittyy takaisin älypuhelimeen.

Kysymyksen esittäminen kertoo kuitenkin yhteiskunnallisesta ilmiöstä, jota ei usein tule ajatelleeksi toimittajakuplan sisällä: keskiverto kansalainen ei ymmärrä, mitä toimittajat tekevät. Näin ei tulisi olla, sillä heikko ymmärrys journalismista syö ammatin uskottavuutta ja luottamusta perinteiseen mediaan.

Internetin yltäkylläisyydessä journalistisilla sisällöillä ei nimittäin yleisön näkökulmasta ole samanlaista erottuvaa asemaa kuin painetussa lehdessä. Kun uutiset ovat sisältöjä suosittelevissa palveluissa ja ihmisten mielissä samalla viivalla somevaikuttajien postausten ja tekoälyn tuottaman materiaalin kanssa, voi herätä kysymys, mihin toimittajia oikeastaan edes tarvitaan.

Journalismi ja siihen liittyvä tiedonhankinta kuitenkin eroavat muista internetin sisällöistä perustavalla tavalla, sillä niihin kytkeytyy voimakas yhteiskunnallinen ulottuvuus. Journalismi mielletään demokratian tukipilariksi, ja sitä ohjaavat tietyt periaatteet ja säännöt.

♠♣♥♦

Siinä missä journalismin ensisijainen tehtävä on välittää yleisölle totuudenmukaista ja merkityksellistä tietoa, esimerkiksi somevaikuttajilla tällaista rajoitetta ei ole. Heidän tuotantoansa voi ohjata vaikkapa halu mahdollisimman suurista klikkimääristä tai yrityssponsorin suuhun asettamat sanat. Siinä ei sinänsä ole vapaassa markkinataloudessa mitään vikaa tai kiellettyä, mutta sitä tuskin kiistää kukaan, että tällaisen sisällön lisäksi tarvitsemme tiedonvälitystä, joka nojaa faktoihin ja palvelee yleisön parasta ilman taka-ajatuksia jonkin tuotteen tai ideologian myymisestä.

Suomessa luottamus toimittajien tekemään työhön on toistaiseksi maailman huippua, kun noin 70 prosenttia pitää uutisointia luotettavana. Luottamusta ei silti tulisi ottaa annettuna, sillä ennen koronakriisissä tapahtunutta kohenemista luku lipui uhkaavasti kohti 50 prosenttia. Esimerkiksi Yhdysvalloissa, Etelä-Koreassa ja monissa Etelä-Euroopan maissa luottamus on merkittävästi vähäisempi, kun vain noin kolmannes ihmisistä luottaa uutisointiin.

Luottamuksen kariutumisen lisäksi heikko ymmärrys journalismista nakertaa myös maksuhalukkuutta. Miksi maksaa kalliista lehtitilauksista, kun ilmaiseksikin saa sisältöä? Maksuhalukkuuden heikentyminen ei ole ongelma ainoastaan mediayhtiön osakkeenomistajille, vaan journalismille instituutiona. Laadukas journalismi nimittäin vaatii työtunteja, jotka maksavat rahaa.

Omissa somesyötteissäni olen huomannut kasvavan määrän podcasteja ja videoita, jotka eivät ole toimittajien tekemiä, mutta joissa käsitellään perinteisen median uutisia. Se, että somevaikuttajat tarttuvat myös uutisiin ei sinällään yllätä, sillä videomuotoisen journalismin suosio kasvaa etenkin nuorten keskuudessa. Kuluttaja äänestää lompakollaan, mutta uutisia käsittelevä podcast tai Youtube-kanava ei pärjää ilman lähdemateriaalinsa tuottajia eli toimittajia.

♠♣♥♦

Ymmärtämättömyys ei tarkoita tyhmyyttä, enkä missään nimessä syyllistä kansalaisia siitä, ettei heillä ole selkeää käsitystä journalismin merkityksestä tai siitä mitä toimittajat oikeastaan tekevät. Vastuu ymmärryksen lisäämisestä on muualla: opettajilla, oppilaitoksilla ja ennen kaikkea toimittajilla itsellään.

En itsekään tiennyt juuri mitään siitä, millaista toimittajan arki käytännössä on, ennen kuin hakeuduin alalle. Osaltaan se myös motivoi hakemaan, sillä journalistinen juttuprosessi oli eräänlainen mysteeri, jonka halusin selvittää.Salamyhkäisyyden verho on sittemmin raottunut, ja voin paljastaa, miten juttuja tehdään. Lyhyt vastaus on ärsyttävän epäkonkreettinen: se vaihtelee.

Iso osa nopeasta, päivässä kiinni olevasta uutisoinnista tapahtuu yhtiöiden ja instituutioiden lähettämien tiedotteiden sekä kansainvälisen median tekemien juttujen pohjalta. Näissäkään jutuissa ei ole kyse siitä, että julkaistaan annettuna se, mitä tiedottaja kertoo tapahtuneen. Myös tiedoteuutisointi käy läpi journalistisen prosessin, jossa varmistetaan tietojen oikeellisuus, kirjoitetaan selkeästi tapahtunut asia ja hankitaan tarvittaessa lisätietoja.

Monet juttuideat saavat alkunsa omaa ympäristöä havainnoimalla ja mediaa kuluttamalla. Jutut syntyvät usein jatkona aiheeseen, jota on jo käsitelty. Jokin tapahtuma, uutinen tai asia herättää jollekin toimituksen jäsenistä kysymyksen, johon toimittaja lähtee selvittämään vastausta. Joskus kaikki alkaa yleisövinkistä. Ideointipalaverejakin järjestetään, mutta niiden antia pidän kokonaisuudessa vähäisenä.

Journalistisia tiedonhankintatapoja on valtava kirjo. Joskus googlettaminen riittää, usein soitetaan ihmisille tai sovitaan tapaamisia. Tutkivassa journalismissa tiedonhankinta voi kestää kuukausia. Olipa tiedonhankintatapa mikä hyvänsä, tekemistä ohjaavat journalistiset periaatteet pyrkivät pitämään huolen siitä, että tieto on yleishyödyllistä eikä aja mitään tiettyä agendaa.

♠♣♥♦

Maksuttomien sisältöjen yltäkylläisyys, johon tekoälytuotanto tuo oman mausteensa, on aiheuttanut surkuhupaisan paradoksin, jossa yleisön kaipuu perusteelliseen ja merkitykselliseen journalismiin kasvaa, mutta halukkuus maksaa siitä vähenee.

Olin hiljattain mukana Ylen juttuprojektissa, jossa selvitimme kunta- ja aluevaaliehdokkaiden taustoja julkisista lähteistä. Kävimme muun muassa läpi aluevaltuustojen pöytäkirjoja parin vuoden ajalta ja teimme satoja tietopyyntöjä ehdokkaiden rikostuomioista.

Tällaiset hankkeet rakentavat osaltaan yleisön luottamusta journalistiseen mediaan, sillä ne tuottavat tietoa, mitä mikään muu taho yhteiskunnassa ei tuota. Yhteiskunnallisesti tärkeää ja uutta tietoa yleisölle tuovat jutut voivat palauttaa mieleen, miksi toimittajia ja journalismia tarvitaan. Tutkivan journalismin tekeminen on kuitenkin aikaa vievän luonteensa vuoksi kallista, joten resurssit sen tekemiseen ovat monessa toimituksessa niukat.

Journalismin on voitettava yleisönsä luottamus ja merkityksellistettävä itsensä uudestaan joka päivä. Se tapahtuu paitsi hyviä ja tärkeitä juttuja tekemällä myös ymmärrystä lisäämällä. Toimittajien on kerrottava yleisölle, mitä teemme ja miksi teemme niin kuin teemme. Se voi tapahtua aihetta käsittelevin jutuin, seminaareissa tai niinkin yksinkertaisesti kuin liittämällä sisältöjen oheen tietoa siitä, miten juttuprosessi ja tiedon hankkiminen on käytännössä tapahtunut.

Esseessä on hyödynnetty seuraavia lähteitä:

Journalismin totuudenmukaisuus: luottamussuhde yleisöjen kanssa. Aki Petteri Lehtisen tutkimusartikkeli vuodelta 2020, jossa käsitellään totuudenmukaisen tiedonvälityksen kytköstä yleisön luottamukseen.

Protecting Journalism in the Age of Digital Platforms. Chicago Booth -yliopiston 2019 artikkeli, jossa pohditaan digitaalisaation tuomia haasteita journalismin rahoitukselle.

Reuters Institute Digital News Report 2024. Oxfordin yliopiston Reuters-instituutin vuotuisen kansainvälisen kyselytutkimuksen tulosraportti.

Lisäksi tässä esseessä on hyödynnetty Journalistin ohjeita ja Uusi Juttu -verkkomedian artikkelia Me olemme valtamedia. Mutta emme tee journalismia.