Hirsimökin takassa loimuaa tuli. Puisella pöydällä lojuu karttoja ja radiopuhelimia. Oransseihin lippalakkeihin ja liiveihin pukeutuneet miehet ovat syventyneet keskusteluun.

– Anna ny ku mä näytän mihnä ne hirvet on, joku tuhahtaa ja osoittaa karttaa.

On Leeviläisten vuoden viimeinen metsästyspäivä. Laihian Eränkävijöihin kuuluvalla hirviporukalla on kaatolupia enää kahdelle vasalle. Turhautumista on ilmassa, kun miehet eivät pääse yksimielisyyteen siitä, mistä vasoja kannattaa etsiä. Jahtivouti Sauli Tuomela ottaa komennon ja kertoo, mihin kukakin asettuu passiin eli ampumavalmiuteen. Kun jokainen tietää paikkansa, on aika lähteä liikkeelle.

Lumi ja jää rasahtelevat saappaiden alla. Puhua ei saa, sillä hirvellä on tarkka kuulo. Antti Lammi, 45, on kuudentoista metsästysvuotensa aikana oppinut tulkitsemaan saaliseläimensä käyttäytymistä. Hän kertoo hirven tietävän, milloin sitä metsästetään. Vieraat äänet ja hajut saavat sen porhaltamaan metsän siimekseen.

Jäämme passiin suuren aukean laidalle.

Eläin lopetetaan ilman kärsimystä

Aikaa kuluu. Lammi huomaa puun juurella sieniä ja pysähtyy tutkimaan niitä. Hän kertoo tekevänsä metsässä paljon luontohavaintoja. Lammi muistaa erityisesti oravan, joka mätkähti puusta hänen viereensä.

– Oikoi turkkiaan ja hyppäsi takaisin, hän naurahtaa.

Lammin mukaan metsästäjillä on lämmin suhde luontoon ja sen asukkaisiin. Hän kuitenkin ymmärtää, miksi metsästys ja eläinten kunnioitus kuulostavat erikoiselta yhdistelmältä. Mies painottaa, että tappamisen ilosta ei metsässä hyöritä. Metsästäjä osaa lopettaa eläimen niin, että se ei kärsi.

– Liikenneonnettomuuksien ja taimikkovahinkojen vuoksi kanta on pidettävä aisoissa. Mieluummin se tehdään ampumalla kuin lisäämällä susien ja karhujen määrää.

Lammi on törmännyt metsässä suden raatelemaan hirveen. Näky oli karu – maassa oli verta ja revittyjä karvatuppoja. Suden kohdatessaan massiivinen eläin yrittää usein myös paeta paikoista, joista se ei mahdu kulkemaan.

– Kamala se loppu luonnossakin on, hän toteaa.

Hirvikoiran haukku kantautuu kaukaa. Yhtäkkiä ilmaa halkoo laukaus. Toinen. Kaikki nauliutuvat paikoilleen. Passiporukan konkari Harri Vallinmäki ottaa radiopuhelimen esiin.

– Panokset pois. Kaksi vasikkaa ammuttu, hän kuuluttaa pian.

Metsästäjien keräillessä tavaroitaan radiopuhelin rohisee taas. Toinen vasoista on kateissa. Tunnelma sähköistyy heti. Päivästä saattaa tulla pitkä, sillä haavoittunutta hirveä ei jätetä metsään hortoilemaan. Tilanne raukeaa nopeasti: vasa on vain harpannut ojan yli ja jäänyt niille sijoilleen. Leeviläisten metsästyskausi on ohi.

Ekologisuus on metsästäjälle tärkeää

Kaksi vasaa retkottaa vatsallaan lumessa. Antti Lammi myöntää, että viattoman eläimen tappaminen ei tunnu aina onnistumiselta. On tavallista, että metsästyskortin saaneen nuoren varaukseton into laantuu iän myötä.

– Nuorempana sitä ei niin syvällisesti pohdi. Monella metsästysharrastus loppuu, kun ikä tuo pehmeyttä ajatusmalleihin. Ei enää raaski ampua.

Leeviläinen Teemu Haapamäki huomauttaa, että vaikka metsästys saattaa vaikuttaa brutaalilta, liha ei ilmesty kauppaankaan itsestään. Lammi on samaa mieltä. Toisin kuin tuotantoeläimet, hirvet ovat saaneet elää vapaana lajityypillisissä oloissa.

Myös riistan ekologisuus ja puhtaus ovat kaksikolle tärkeitä. Kumpikin kokkaa lähes aina riistaruokaa, koska sitä syödessään tietää, mistä liha on tullut ja mitä se on aikanaan syönyt.

Ammutusta hirvestä ei tule edes hävikkiä, Haapamäki lisää. Nahat viedään nahkureille, lihat jaetaan metsästäjille ja luut annetaan koirille. Suolet jätetään haaskalintujen ruoaksi.

– Me metsästäjät olemme luonnonsuojelijoita, Haapamäki toteaa.

Kun vasat on nostettu auton kyytiin, Leeviläiset varmistavat, ettei metsään jää mitään ylimääräistä. Roskat poimitaan, nuotiot sammutetaan ja renkaanjäljet tampataan.

Vain herkkuateriaa odottavien korppien raakunta kertoo, että paikalla on käyty.