Onkohan tälle olemassa jokin diagnoosi, pohdin, kun tajuan käyväni taas kierroksilla. Huomaan yhä useammin ärsyyntyväni eri medioissa havaitsemistani asioista, maailmankuvista ja mielipiteistä.

Lakipiste saavutettiin, kun hiillyin Ylen saamelaisaktivistien perustamaa protestileiriä käsittelevästä artikkelista. Leiriläiset vastustivat Tenon sopimusta, joka rajoittaa saamelaisten perinnekalastusta Tenojoella. Juttu kertoi myös, että rajoitusten tarkoituksena on suojella joen haavoittuvaa lohikantaa. Artikkeli oli sinänsä hyvä. Aivoni kuitenkin rekisteröivät välittömästi ristiriidan: vai on perinnekalastus tärkeä huolenaihe, vaikka koko joessa ei pian ole lohen lohta!

Kyse on tottumuksesta. Uutisvirta kuljettaa minulle valtavasti kärkkäitä otsikoita ja kommenttikiistoja. Onko ihmekään, että olen jatkuvasti aseissa, valmiina mahdolliseen somesotaan? Olenhan harjaannuttanut mieleni etsimään riitoja ja valitsemaan puoleni.

Yliopistotutkija Laura Ahva kuvasi viime viikolla Journalismin iltapäivässä sovittelujournalismia. Sen ideana on käsitellä tunteita herättäviä aiheita vahvistamatta vastakkainasetteluja. Tavoitteena on saada yleisö ymmärtämään keskustelujen osapuolia paremmin, vaikka kiistat eivät välttämättä ratkeaisikaan.

Eikö aina tarvitsekaan olla oikeassa? Kuulostaa helpottavalta. Määräänkin heti itselleni laadukasta sovittelujournalismia viikottain nautittuna ensihoidoksi krooniseen somehermopinteeseen.

Aloitin jo lukemalla loppuun sen Ylen jutun protestoivista saamelaisista. Ymmärrän heitä nyt.