Journalistien häiriköinti on yleistynyt huomattavasti 2010-luvulla. Toiseen ihmiseen vaikuttaminen on parhaimmillaan nopeaa, vaivatonta ja ilmaista. Toisaalta henkilöityminen lisää läpinäkyvyyttä ja tekee työntekijän lähestymisen helpoksi. Toisaalta yksittäisiä ihmisiä on helppo leimata syntipukeiksi. Tietyt yhteiskunnalliset ongelmat voidaan liittää yksittäisiin työntekijöihin ja siitä aiheutuu paljon harmia.
Vuonna 2013 julkaistussa vihapuhetta ja sananvapautta käsittelevässä tutkimuksessa puhutaan siitä, kuinka julkisuus on muuttunut henkilökeskeisemmäksi. Medialla on taipumus tuoda esille yksilöitä sekä muita toimijoita, joista tehdään syyllisiä erinäisiin ongelmiin, virheisiin ja julkisiin skandaaleihin. Nykyään puhutaan niin sanotusta maalittamisesta, jossa muista erottuva ihmisryhmä nostaa yhden henkilön valokeilaan ja kehottaa muita kiusaamaan ja häiritsemään tätä ihmistä.
Aikajanan varsinainen alku toimittajien kiusaamiselle voitaneen sijoittaa vuoteen 2014, jolloin perustettiin vastamedia nimeltä MV-lehti, nykyisin MV-media. Valtamediaa ja sen toimittajia mustamaalaava sekä tietoja ja kuvia häikäilemättömästi hyödyntävä julkaisu lietsoi nopeasti vihapuheen määrän kasvuun verkkokeskusteluissa.
Valtamedialla tarkoitetaan vakiintuneita suomalaisia mediataloja, jotka maksimoivat yleisöjä ja seuraavat perinteistä uutisointityyliä totutuista näkökulmista. Vastamedia, tai vaihtoehtomedia, taas tekee julkaisuja vastavoimana valtamedialle ja epätyypillisistä näkökulmista.
Bensaa vastamedian liekkeihin oli vuoden 2015 pakolaiskriisi, joka jakoi tehokkaasti Suomen kansan niihin, jotka puolsivat maahanmuuttoa, ja niihin, jotka sitä vastustivat. Valtamedia kehysti pakolaiskriisiä myötätunnon ja auttamisen näkökulmasta. Vastamedia toi esille sen nurjan puolen lietsoen samalla pelkoja ja turvattomuuden tunnetta. Verkon vihapuhe myrkytti yhteiskunnallista keskustelua ja sen toimijoita, myös journalisteja.
Kiinnostavaa on, mistä vihapuhe johtuu. Brittiläinen verkkolehti The Guardian julkaisi vuonna 2017 The Internet Warriors -nimisen dokumentin eri puolilla maailmaa vihapuhetta sosiaaliseen mediaan kirjoittavista ihmisistä. Dokumentissa erilaiset ja eri-ikäiset henkilöt kertovat avoimesti tavastaan julkaista vihapuhepäivityksiä. Kaikkia dokumentin ihmisiä yhdistää uskomus tai pelko siitä, että jokin ihmisryhmä yrittää anastaa heiltä heidän oikeutensa ja asemansa omassa maassaan. Pelkojen tai uskomusten ajamana henkilöt kohdistavat vihansa näitä pelkoja lietsoviin toimittajiin.
Aiheesta kirjoitti mielenkiintoisesti Ylen toimittaja Sami Koivisto, joka tapasi kasvokkain laitonta vihapuhetta hänestä kirjoittaneen miehen. Koiviston mukaan vihapuheen kirjoittaja oli tavallinen suomalainen mies, joka kertoi tempautuneensa muiden vihapuhekirjoittelijoiden mukana säädyttömyyksiin sen enempää teon seurauksia ajattelematta.
Tämä kertoo mielestäni nimenomaan siitä, että vihapuheen kirjoittaminen on liian yleistä, helppoa ja ennen kaikkea tarttuvaa. Vihapuhe on kuin tartuntatauti, joka leviää, koska siihen ei edes yritetä keksiä parannuskeinoa.
Verkon vihapuhetta ei rajoiteta tai moderoida juuri mitenkään. Laittoman vihapuheen kirjoittelijoita voi myös olla hyvin vaikeata tavoittaa tai saada vastuuseen teoistaan. Nettikirjoittelu ei nykyisestä vähene, joten sen suitsimiselle on vihdoin tehtävä jotain konkreettista – esimerkiksi lakimuutosten ja voimakkaamman verkkomoderoinnin avulla.
Tutkimusta suomalaisten toimittajien kiusaamisesta on melko vähän ja yleinen keskustelu aiheesta lähti käyntiin vasta vuonna 2016, jolloin ensimmäinen vakava maalittamistapaus tuli julkisuuteen. Isoja julkisuuteen nousseita kiusaamistapauksia on ollut kolme, joista kaikissa uhrina on ollut nainen. Ääritapaukset ovat sangen sukupuolittuneita, ja tutkimuksen mukaan naiset ovat yksi suurimpia verkkovihan kohteita vähemmistöjen ja erinäisten arvokysymysten lisäksi.
Toimittajat Rebekka Härkönen, Jessikka Aro ja Johanna Vehkoo ovat kaikki joutuneet vuosia kestäneen kiusaamisen kohteeksi, mikä on johtanut myös oikeuskäsittelyyn. Omassa oikeuskäsittelyssään Vehkoo tuomittiin sakkoihin kunnianloukkauksesta häntä jo pitkään rienannutta Oulun kaupunginvaltuutettua Junes Lokkaa kohtaan.
Suomen oikeuslaitos ei näe ongelmaa siinä, että toimittaja saa tuhansia henkilökohtaisuuksiin meneviä vihaviestejä. Se on vain työn ikävä puoli, joka toimittajan pitäisi nielemättä hyväksyä. Mutta ei pidä!
Toimituksissa ei löydy toimittajan suojeluun vielä täysin päteviä keinoja, eikä sellaisia freelance-toimittajille ole tarjolla. Verkkovihalta ei voi suojautua kukaan, joka kajoaa arkaan puheenaiheeseen. Toimittajan pelko kiusaamisesta tai uhkailusta voi johtaa sananvapauden kaventumiseen ja estää tärkeiden yhteiskunnallisten epäkohtien ilmi tuomisen.
Digitalisaation myötä yhteiskunta on levittäytynyt myös verkkoon. Kasvokkain tapahtuvassa kunnianloukkaus- tai väkivaltatilanteessa tekijä saa syytteen törkeyksistään, mutta verkossa kukin voi huoletta räiskiä toisia hävyttömyyksillä niin paljon kuin haluaa.
Tähän epäsuhtaan on viipymättä puututtava, mikäli tahdomme säilyttää turvallisen ja avoimen tilan yhteiskunnalliselle keskustelulle – positiivisesta kehityksestä puhumattakaan. Vihalle ei saa antaa valtaa, sillä siitä ei seuraa mitään hyvää.