Kristinusko on pitkään kulkenut mukana suomalaisten arjessa ja juhlassa, ja kristillinen etiikka on vaikuttanut muun muassa sairaiden hoitoon, kouluun ja koulutukseen.

– Voidaan puhua kansalaisuskonnosta, joka viittaa siihen, että kirkollisilla perinteillä on ollut Suomessa koko kansakuntaa yhdistävä merkitys, Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kimmo Ketola sanoo.

Etäisyyttä kirkkoon ja kristilliseen perinteeseen otetaan yhä enemmän. Kyselyymme vastanneista 40 prosenttia ei kuulu kirkkoon, ja suurimmalle osalle kristillinen usko ei ole lainkaan tärkeä.

Kirkon roolista ja kristinuskon rajoista on erilaisia näkemyksiä. Kirkon sisällä käydään keskustelua esimerkiksi siitä, rakennetaanko sitä kansakuntaa yhdistäväksi instituutioksi, vai tulisiko sen näyttäytyä ensisijaisesti kristittyjen uskonnollisena keskuksena.

Irtautumisen taustalla pyrkimys yksilöllisyyteen

Kirkon nelivuotiskertomuksen mukaan suomalaisten suhtautuminen uskontoon eroaa merkittävästi eri sukupolvien välillä. Pyrkimys yksilöllisyyteen ja tasa-arvoon korostuu niiden sukupolvien keskuudessa, joissa kristinuskosta irtautuminen näkyy selkeimmin.

– Yksilökeskeisyydessä elämänkatsomus halutaan valita omista lähtökohdista käsin eikä siksi, että jokin instituutio tai auktoriteetti katsoo sen parhaaksi, Ketola sanoo.

Ketolan mukaan uskonnollinen kenttä moninaistuu, kun jokainen tarttuu niihin uskomuksiin, jotka puhuttelevat ja sopivat yhteen oman elämäntilanteen kanssa. Yhteinen perinne ja instituutioiden edellyttämät uskomukset vähenevät.

– Maailmankatsomuksissa nojataan yhä enemmän omaan kokemukseen, tunteeseen ja ajattelutapaan, Ketola sanoo.

Yksilöllisyyden myötä myös vaihtoehtoiset ja uushenkiset uskomukset ovat yleistymässä erityisesti nuoremmissa sukupolvissa.

Miltä kirkko näyttää kulttuurimurroksen jälkeen?

Ketolan mukaan kirkko saattaa näyttäytyä joillekin kankeana instituutiona pikemminkin kuin hengellisenä yhteisönä.

– Paikkaansa etsivät kaipaavat enemmän yhteisöä, jossa he voivat tuntea olevansa kotonaan, Ketola sanoo.

Ketolan mukaan kirkkoa tulisi rakentaa ottaen huomioon moninaisuus. Käytännössä tätä voisi soveltaa esimerkiksi erilaisten jumalanpalvelusyhteisöjen tukemisena. Ketolan mielestä kirkon tulisi pyrkiä tukemaan ihmisiä heidän hengellisillä poluillaan yksilön tarpeista käsin.

– Tämä on iso tehtävä. Hengelliset tarpeet eivät tule katoamaan, ja kirkon tulee pyrkiä vastaamaan näihin tarpeisiin. Pitäisi pohtia, miten moninaisuus voisi toimia enemmän rikkautena kuin hajottavana tekijänä.

Seurakunta-aktiivi toivoo kirkolta monipuolista keskustelua

Tampereella hoitotiedettä opiskelevalle ja aktiivisesti kirkon toimintaan osallistuvalle Marianne Haatajalle seurakunta näyttäytyy paikkana, jossa voi kokea yhteyttä ja harjoittaa omaa uskoaan. Hänen mielestään kirkkoa tulee silti tarkastella myös instituutiona.

– Se tuo turvallisuuden tunnetta ja rakennetta, kun on yhteiset pelisäännöt ja selkeät raamit, Haataja sanoo.

Haataja tiedostaa jännitteet kirkon sisällä sekä kirkon ja yhteiskunnan välillä. Hän toivoo muutosta kirkon asemasta ja suunnasta käytävään keskusteluun.

– Valitettavasti keskustelu aiheen ympärillä on aika mustavalkoista, ja siinä kärjistyvät tietyt puheenaiheet ja näkökulmat. Monipuolinen, pohdinnalle avoin ja kunnioittava keskustelu puuttuu, Haataja sanoo.

Lue Tiina Uimaluodon kommentti täältä.