Jenni Nergin analyysi: Miksi morsian sanoo tahdon? – Nainen on ollut vuosisatoja miehensä omaisuutta

Jenni Nerg

Avioliiton historiassa naisia nimitetään kauppatavaraksi, koska sitä he todella olivatkin. Naiset vaihtoivat sukunimensä, pakkasivat kapionsa ja myötäjäisten saattelemina matkasivat aviomiestensä luokse. Pitkään myös naisen kaikki omaisuus siirtyi miehelle.

Nainen ei ehkä ole enää juridisesti miehensä omaisuutta, mutta siitä, miten pitkään näin on ollut, voidaan olla eri mieltä. Huomautan kuitenkin, että Suomessa raiskaus avioliitossa tunnustettiin rikokseksi vuonna 1994, eli alle 30 vuotta sitten. Samana vuonna brittielokuva Neljät häät ja yhdet hautajaiset-elokuva ilmestyi elokuvateattereihin. Häät nousivat siis populaarikulttuuriin samoihin aikoihin, kun laki vaimon raiskaamisesta oli vielä keskustelun alla.

Meille kaikille tuttu perinne, jossa isä saattaa tyttärensä alttarille on peräisin 1400-luvulta. Se kuvastaa sitä, miten isä saattoi laillisesti naittaa tyttärensä eteenpäin. Avioliitto on alun perin ollutkin sukujen välinen sopimus, joka on vaikuttanut useaan osapuoleen. Tässä kauppasopimuksessa ei ollut aikanaan kyse vain morsiamen ja sulhasen mieltymyksistä, vaan koko suku oli osallisena avioliiton järjestämisessä. Vaikka harvemmin ketään väkisin toisilleen naitettiin, ei naisella ollut itsenäistä määräämisoikeutta, sillä avioliiton solmimisessa oli aina mukana joku sukulainen.

Kurittomat naiset, jotka uhmasivat tätä tapaa avioitumalla mielensä mukaan, jätettiin usein rangaistuksena ilman perintöä.

Rakkaus onkin melko uusi lähtökohta avioliitolle. Tällainen tunneperäiseen yhteyteen perustuva avioliiton solmiminen on peräisin sadan vuoden takaa. Avioliiton tarkoituksena on aiemmin ollut luoda pohja hyvälle tulevaisuudelle. Se on esimerkiksi ollut monesti taloudellisen vakauden edellytys ja useasti naiselle ainoa vaihtoehto. Esimerkiksi ennen vuotta 1919 naimissa oleva nainen ei voinut olla ansiotyössä ilman aviomiehensä suostumusta.

Aviomies on kontrolloinut vaimonsa omaisuutta sekä valintoja pitkin historiaa, ja monet muutokset lainsäädännössä ovat tapahtuneet hitaasti. Useat hääperinteet toisintavat edelleen ajatusmalleja, joissa naiset ovat aviomiehen omaisuutta.

Ennen kokoonnuttiin juhlimaan suurta sukujen välistä juhlaa, jossa morsian vaihtaa taloudesta toiseen, isänsä holhouksesta miehensä holhoukseen. Nykyään avioliittoa solmittaessa päällimmäisenä näkyy spektaakkelinomaiset hääjuhlat.

Tällä vuosikymmenellä on aika herätä siihen, millaisia asioita ja perinteitä avioliitossa sekä häissä toisintaa.

Historian valossa muutos naisen ankeasta asemasta nykyhetken prameisiin prinsessapäiviin on suuri. Avioliiton solmimisen kunniaksi järjestetyt häät ovat olleet aina ainutlaatuinen merkkipaalu, jolle annetaan suuri painoarvo ihmisten elämässä.

Nykyään näitä häävalmisteluja operoi usein tarkasti makunsa tunteva nainen. Stereotyyppisesti pienet tyttölapset suunnittelevat omaa prinsessapäiväänsä ja unelmoivat prinsseistään. Keskustelu siirtyy helposti tämän narratiivin ympärille, ja häissä keskeisimmäksi nousee yllättäen morsian. On häälehtiä, -messuja, -suunnittelijoita ja tv-ohjelmia.

Kaikkia näitä yhdistää se, että ne ovat suunnattu naisille. Naiset näytetään pinnallisina äksyilijöinä, joiden ainoa tavoite on saada kalliimmat, näyttävämmät ja paremmat häät kuin muilla.

Tämä muutos historiasta tähän päivään kertoo ankeasta kehityskulusta. Onko edistysaskel, että nyt nainen esitetään tyhjäpäänä, joka vaatii kermakakkua ja satiinimekkoja?

Tällä vuosikymmenellä on aika herätä siihen, millaisia asioita ja perinteitä avioliitossa sekä häissä toisintaa. Mistä kertoo aviomiehen sukunimen ottaminen tai hääohjelmista inspiroituneena häädieetin aloittaminen, jotta tuona yhtenä ainutlaatuisena päivänä voisi olla täydellisimmillään? Millaisia normeja ja historian taakkoja pidämme näillä valinnoilla yllä, ja kuinka paljon kyseessä on vain perinteisiin tottumisesta?

Vanhoja, kankeita näkemyksiä ja tapoja on hankala muuttaa, mutta yksi trendi todistaa, että muutosta tapahtuu. Tilastokeskuksen esittämä viivadiagrammi avioliittojen solmimisesta puhuu puolestaan. Se laskee yhä alemmas, alemmas kuin se on koskaan aikaisemmin laskenut. Avioliittoja ei ole koskaan solmittu niin vähän kuin nyt.

Tämä kertoo yhteiskunnasta, jossa vihdoin kenenkään (lue naisen) ei ole pakko avioitua. Viimein on saavutettu piste, jossa nainen voi avioitua pelkästään omasta halustaan, eikä rahan tai aseman takia.

Jutussa on hyödynnetty Suomen historian professorin Kirsi Vainio-Korhosen haastattelua, Jyrki Knuutilan artikkelia Avioliitto yhteiskunnallisena ja kirkollisena instituutiona Suomessa 1200-luvulta 2000-luvun alkuun oikeudellisten näkemysten valossa sekä Susanna Paasosen kirjaa Nyt! Ja ikuisesti – rewind: häät mediaspektaakkelina (1999).