Elämässäni alkoi uusi vaihe, kun muutin toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Pitkäaikainen salibandyharrastus sai jäädä, ja alkua sävytti helpotus. Ei enää “sori en pääse, on harkat” -viestejä, kokonaisina viikonloput hotkaisevia pelireissuja tai treenikassiin unohtunutta banaani-hikikenkämuhennosta.

Vasta lopettamisen jälkeen huomasin, millä kaikilla tavoilla harrastus oli pitänyt minusta huolta. Lista siitä, mistä saan kiittää salibandya, alkoi kasvaa pituutta, vaikka maila on ollut varastossa pölyttymässä jo hyvän tovin.

Mahdollisuus harrastamiseen ei kuitenkaan ole Suomessa itsestäänselvyys. Vähävaraisuus sulkee lapsia ja nuoria harrastamisen ja sen hyötyjen ulkopuolelle. Varusteiden, seuramaksujen ja lisenssien yhteissumma voi kohota etenkin tietyissä lajeissa kilometrikaupalla kipurajan yläpuolelle. Lapsi joutuu kokemaan syyllisyyttä perheen vähien varojen kuluttamisesta tai tuntemaan itsensä taloudelliseksi taakaksi.

Lapin ammattikorkeakoulun artikkelissa harrastaminen nimetään yhdeksi tehokkaimmista keinoista vähentää nuorten yksinäisyyttä. Suomalainen yhteiskunta voisi ehkäistä jopa syrjäytymistä panostamalla lasten ja nuorten harrastuksiin.

Ihmisellä on perustarve olla osa jotakin, ja nuoruudessa tarve on erityisen vahva.

Vapaa-ajan toiminnasta saa vastapainoa arjelle. Vaikken suhtautunut peliuraani enää samalla palolla kuin nuorempana, oli elämän pirstaloituminen eri osa-alueisiin äärimmäisen hyödyllistä.

Psykologien Rosalind Barnettin ja Janet Hyden tutkimuksessa kerrotaan, että monilla eri elämänalueilla toimiminen kiinnittää ihmisen hänen sosiaaliseen ympäristöönsä ja siten parantaa yksilön voimavaroja, taitoja, tietoja sekä mahdollisuuksia. Nuoren aika jakautuu esimerkiksi koulunkäynnin, kaveripiirin, kodin ja harrastuksien välillä. Vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja, ja siksi kaiken kanssa tasapainotteleminen voi olla vaikeaa.

Työn ja perheen yhdistämistä on tutkittu paljon. On todettu, että työssä hankitut voimavarat auttavat jaksamaan kotona. Koululaisella ei välttämättä ole työpaikkaa, mutta teoriaa voi soveltaa harrastamiseen. Jos jollain elämänalueella asiat takkuavat, kokemukset toisaalla pitävät pinnalla.

Korona-aika tukahdutti tai ainakin muutti koulunkäyntiä, sosiaalista elämää ja vapaa-ajanviettoa. Sillat eri saarekkeiden välillä katkesivat tai tulivat hankalakulkuisemmiksi. Opin yläasteen fysiikan tunneilla, että paine on sitä pienempi, mitä suuremmalle pinta-alalle voima jakaantuu. Ehkä samaa logiikkaa voi peilata myös muuhun: kaventuneessa elämänpiirissä vastoinkäymiset tuntuivat uppoavan syvemmälle. Vaikka tavoitteellinen harrastus vei tunteja ja energiaa, voimaannutti se minua jaksamaan paremmin koulutyön parissa.

Joukkuelajista puhuessa ei voi sivuuttaa yhteisön merkitystä. Ihmisellä on perustarve olla osa jotakin, ja nuoruudessa tarve on erityisen vahva.

Hetket, joina JVG pauhasi pukukopissa tai päätössummeri soi ja joukkue heittäytyi yhdeksi ringiksi täynnä jaettua ylpeyttä, olivat teini-iässä vain sitä – hienoja ja tunnepitoisia hetkiä.

Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, mikä merkitys yhteisillä kokemuksilla on ollut identiteettini ja itsetuntoni kehittymisessä. Oli tärkeää, että harrastus oli osaltaan suojelemassa minua herkässä nuoruuden ikävaiheessa.

Jutussa on hyödynnetty muun muassa Pasi Pyöriän oppikirjaa Työelämän myytit ja todellisuus sekä väitöskirjatutkija Iina Järvisen haastattelua.