Nousemme ylös sängystä torkuttaessamme kelloa vielä viidennen kerran. Kiire tuli, ja olemme myöhässä. Ulkona on kaamos ja motivaatiokin on häipynyt päivänpaisteen mukana.

Motivaatio tuntuu usein uupuvan arjestamme. Silti monet taittelevat pyykit, pelaavat shakkia tai juoksevat maratonin.

Palkinnot ja herkut saavat koirat kuolaten liikkeelle, kuin Pavlovin koirat. Voisimmeko mekin ehdollistaa itsemme ja opettaa aivojamme olemaan motivoituneita?

Tuoreen yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan voimme opettaa aivojamme nauttimaan vaikeiden asioiden suorittamisesta. Tutkimuksesta selvisi, että mitä vaikeamman tehtävän tutkittava suoritti, sitä paremman palkinnon tämä sai. Yllättävää oli se, että tutkittavat valitsivat myös myöhemmin vaikeamman tehtävän, vaikka tiesivät, etteivät saa siitä enää palkintoa.

Vaivannäkö itsessään voi siis olla palkitsevaa, ja palkinnot motivoivat meitä eteenpäin.

Ehkä voisimme mennä pidemmälle motivaation metsästyksessä. Esimerkiksi merkittävä osa ADHD-lääkityksestä vaikuttaa motivaation kannalta tärkeän dopamiinisysteemin toimintaan. Tällöin asioista tulee motivoivampia ja niihin on helpompi keskittyä. Ehkä tulevaisuudessa myös motivaation puutetta voitaisiin hoitaa lääkkeellisin menetelmin. Lopputuloksena saattaisi tosin olla scifi-elokuvien kaltainen maailma, jossa yhdellä pillerillä voidaan aktivoida aivojen suorituskykyä.

Jos majava rakentaisi patoa päiväkausia, eikä reagoisi nälkään tai janoon, geenit eivät todennäköisesti pääsisi jatkoon.

Motivaatio on asia, jonka perässä olemme valmiita juoksemaan. Silti tahdonvoimaa on aina yhtä vaikea saavuttaa. Juuri kun sitä eniten tarvitsemme, sitä ei ole. Se hidastaa meitä työtehtävien tekemisessä. Onkin helppoa nähdä aikaansaamattomuus ja keskittymisen herpaantuminen negatiivisena asiana. Motivaation puutteesta voi kuitenkin olla jotain hyötyä.

Suoritustason laskua voi selittää motivaationaalinen väsyminen. Tällä tarkoitetaan sitä, että eri aivoalueemme muodostavat systeemin, joka laskee palkitsevuutta, työläyttä, onnistumisen edellytyksiä ja sitä, kuinka kauan tehtävän tekemisessä on uurastettu. Aivomme siis summaavat, kuinka motivoiva edessämme oleva tehtävä on. Väsyessämme motivaationaalisesti aivomme vihjaavat, että voisimme siirtyä palkitsevamman asian pariin.

Neuropsykologi Tuomo Aron mukaan motivaationaalinen väsymys ohjaa meitä yhdestä tehtävästä toisen pariin. Tämä onkin evoluution ja biologian kannalta tärkeää. Jos majava rakentaisi patoa päiväkausia, eikä reagoisi nälkään tai janoon, geenit eivät todennäköisesti pääsisi jatkoon. Motivaationaalinen väsyminen auttaakin meitä irtautumaan yhdestä tehtävästä, jotta muut tarpeemme tulevat tyydytetyiksi.

Vaikka motivaation puutteesta voi olla haittaa, tarvitsemme sitä elämässämme.

Kun aivomme punnitsevat palkitsevuuden, vaivannäön ja työläyden suhdetta, voimme ottaa tavoitteen, joka jaetaan ensin pienempiin paloihin. Esimerkiksi juoksijan kannattaa ennen maratonia osallistua 10 kilometrin juoksukisaan. Tällöin osallistuja saa onnistumisen kokemuksen palkinnoksi ja motivaatio maratonin suorittamiseen kasvaa.

Ehkä emme tarvitsekaan taikapillereitä motivaation saavuttamiseksi.

Voimme opettaa aivojamme olemaan motivoituneita tiettyyn rajaan asti. Motivaation avaimista ei ole kuitenkaan hyötyä, jos emme nouse ylös ja avaa niillä edessämme olevaa lukkoa. Lisäksi on hyvä muistaa, että joskus on hyvä tuntea motivaationaalista väsymystä. Niin majavakin on tuntenut, ja sen avulla selviytynyt. Ehkä meidänkään ei tarvitse lopettaa torkuttamista.

Jutun kirjoittamisessa on hyödynnetty neuropsykologi Tuomo Aron blogitekstiä.