Ruoka on syötävä loppuun, ennen kuin poistutaan pöydästä. Jos syö kiltisti, saa jälkiruokaa. Nämä käytännöt herättävät monelle kaikuja lapsuudesta koulun ruokalasta tai kodin keittiöstä.

Ohjeet juontavat juurensa pula-ajan Suomesta, jolloin ruokaa ei ollut hukkaan heitettäväksi. Liian tiukka suhtautuminen syömiseen voi kuitenkin vaikuttaa lapsen ruokasuhteen kehittymiseen negatiivisesti.

Moreenimedian verkkokyselyssä kysyttiin, millaisia ruokailusääntöjä ja -käytäntöjä heidän lapsuudenkodissaan oli ja millaista kehopuhetta he kuulivat. Lisäksi vastaajilta kysyttiin heidän nykyisestä ruoka- ja kehosuhteestaan.

Kaikilla ruuilla on roolinsa

Merkittävä osa, noin yksi kolmasosa, vastaajista kertoi, että lapsena oli pakko syödä kaikki, mitä lautaselleen otti. Tämä sääntö näkyi monesti niin kotona kuin koulussakin. Moni kertoi myös säännöllisistä ruoka-ajoista, joiden väleissä syöminen oli kiellettyä.

– Kaikki ruoka syödään mitä otetaan, ja kaikkea on syytä maistaa, eräs vastaaja kirjoittaa kotona vallinneista säännöistä.

Toinen vastaaja kertoi, että kaikki piti syödä ja ruoasta pitäisi olla kiitollinen, koska ”joskus sitä ei välttämättä ole tarjolla”.

Syömishäiriökeskuksen sairaanhoitaja Siiri Korpiniitty on nähnyt pitkän työuransa aikana ankarien syömissääntöjen aiheuttaman varjopuolen. Esimerkkinä Korpiniitty mainitsee karkkipäiväkulttuurin.

– Vierastan perinteistä karkkipäiväkulttuuria. Se, että karkkia saa syödä vain tiettynä ajankohtana tekee siitä jotenkin maagista ja mystistä. Silloin se houkuttaa erityisesti.

Korpiniityn mukaan epäterveellisyys-terveellisyys-dikotomiaa tulisi pohtia uudelleen. Sopivissa määrin kaikilla ruoilla voi olla roolinsa terveellisessä ruokasuhteessa. Hän toivoo, että lapsille opetettaisiin monipuolisuutta ja sallivuutta.

– On turha lähteä kriminalisoimaan mitään ruokia. Liputtaisin isosti sellaisen ruokarauhan puolesta, Korpiniitty toteaa.

Vanhemmat kauhistelivat kehoaan

Puolet vastaajista kokivat, että kotona puhuttiin kehosta neutraalisti. Silti avovastauksissa useat kertoivat vanhemman puhuneen kehostaan negatiivisesti tai olleensa usein jonkinlaisella dieetillä.

– Äiti kauhisteli lihavuuttaan ja laihdutti aina, eräs vastaaja kertoo.

– Ruokaillessa äiti saattoi usein sanoa, että hän ei voi syödä yhtään enempää koska on niin isokokoinen, toinen vastaaja kirjoittaa.

Sini Korpiniityn mukaan lapsi oppii aina kasvuympäristössään, miten kehoon suhtaudutaan. Hänen mielestään kaikenlaisen kehon kommentoinnin kanssa saisi olla hyvin tietoinen.

– Jos lapsi kuulee vaikka aina, että tietynnäköiset ihmiset ovat kauniita tai upeita, niin he saattavat alkaa katsoa omaa peilikuvaa siltä kantilta, että kun minä en ole tuon näköinen.

Korpiniitty painottaa, ettei kaikkea voi laittaa vanhempien vastuulle. Esimerkiksi sosiaalinen media ja monenlainen kuvamanipulaatio luovat nykyään valtavia ulkonäköpaineita lapsille ja nuorille. Vanhemmilta kuultu ulkonäköön liittymätön arvostava puhe voi kuitenkin olla suojaava tekijä.

Monella tarve muuttaa kehoaan

Valtaosa vastaajista koki, että heidän täytyi muuttaa kehoaan, ja yli puolet koki, että heidän piti rajoittaa syömistään. Yksi vastaajista kertoo olevansa tunnesyöjä, mikä tarkoittaa, että hän reagoi erilaisiin voimakkaisiin tunteisiin syömällä.

– Koen tarvetta olla laihempi, vaikka tiedostan olevani täysin normaali, toinen vastaaja pohtii.

Avovastauksissa valtaosa koki, että heidän täytyi laihduttaa ja moni halusi pienentää annoskokojaan ja vähentää herkkujen syömistä.

Syömishäiriökeskuksen Korpiniitty näkee laihduttamisen olevan kaupallinen ilmiö. Se pyörittää valtavaa markkinakoneistoa, ja tuotteita myydään kuluttajille pilvin pimein.

– Tämän takia näen, että se on ikuinen ilmiö. Vaikka tänä päivänä tiedämme, että laihduttaminen on usein ihmisille haitallista.

Lue kommentti aiheesta täältä.