Moni on varmasti kuullut kehotuksen itsensä etusijalle asettamisesta tai muistutuksen siitä, ettemme ole kenellekään mitään velkaa. Kiltteys tai pyyteettömyys ei ole trendikästä, vaan jokaisen tulisi tehdä juuri niin kuin itsestä tuntuu hyvälle.

Yksilökeskeistä puhetta kuulee toistuvasti self care -julkaisujen mantranomaisina hokemina ja vertaisten keskinäisinä ohjeina silloin, kun elämä uuvuttaa. Haluamme lähes pakonomaisesti voida hyvin ja teemme itse itsestämme loputtomia hyvinvointiprojekteja.

Sinänsä ei ole ihme, että oman jaksamisen varjelu tuntuu ensiarvoisen tärkeältä. Sukupolveni on kasvanut maailmassa, jossa epävarmuus on arkipäivää ja suorituskeskeisyys läpitunkevaa. Syitä yksilökeskeiseen ajatteluun kannattaakin etsiä jostain muualta kuin yksilöistä itsestään.

Kun omaa jaksamista ja olotilaa arvioi jatkuvasti, päädymme tekemään valintoja, jotka tuntuvat usein lempeiltä itseämme kohtaan. Joku jättäytyy pois ystävän juhlista, jos takana on pitkä päivä tai oma fiilis on vähän sinne päin. Oharikulttuuria ja sen yleistymistä onkin käsitelty mediassa laajasti viime aikoina. Viime kädessä oharikulttuuri kertookin siitä, mitä asioita pidämme tärkeinä: omaa aikaa ja oman hyvinvoinnin vaalimista.

Olisi houkuttelevaa todeta, että meistä on tullut itsekkäitä.

Jos mietimme jatkuvasti vain itseämme, saatamme samalla etäännyttää itsemme muista. Lopputulos on paradoksaalinen, kun teko, joka on tarkoitettu hyvinvoinnin tueksi, alkaa hiljalleen murentaa sen perustaa. Silti jokainen kaipaa ympärilleen ihmisiä, joiden puoleen kääntyä ja yhteisöä, jossa voi tuntea kuuluvansa joukkoon. Moni ihannoi yhteisöllistä elämäntapaa, mutta siinä missä haluamme tulla ‘paremmiksi versioiksi itsestämme’, emme kuitenkaan ole kovin kiinnostuneita kehittymään suhteessa toisiimme.

Tutkimukset osoittavat kerta toisensa jälkeen, että ihmisen hyvinvointi rakentuu ennen kaikkea yhteisöllisyydestä ja sosiaalisista suhteista. Onnellisuus ei siis synny vain omien rajojen varjelemisesta, vaan myös siitä, että tuntee olevansa osa yhteisöä ja muille hyödyksi.

Olisi houkuttelevaa todeta, että meistä on tullut itsekkäitä. Yksilökeskeisyys on kuitenkin aikamme tuotosta. 2000-luvulla kasvaneet nuoret ovat kantaneet huolta niin ilmastosta, pandemiasta kuin konflikteista. Rajojen asettaminen ja oman ajan vaaliminen näyttäytyvät suojamekanismeina – tapoina kontrolloida jotain maailmassa, joka muuten tuntuu hallitsemattomalta.

Kuuntele psykologian tutkija Anssi Bwalyan ajatuksia nyky-yhteiskunnan yksilökeskeisyydestä. Voit myös lukea kommentin.

Samaan aikaan digitalisaatio on muuttanut sosiaalisten suhteiden luonnetta. Kun yhteydenpito on siirtynyt WhatsApp-ryhmiin ja kuulumiset voi katsoa Instagram-stooreista, ovat fyysiset tapaamiset harvempia ja siksi myös merkityksellisempiä. Kun niitä alkaa toistuvasti perua, yksinäisyyden kokemus voi korostua.

Kukaan tuskin saavuttaa onnea sulkeutumalla ulkomaailmalta tai laiminlyömällä omia tarpeitaan yhteisen hyvän eteen. Paras hyvinvointi syntyy usein juuri näiden kahden ääripään välillä. Yksilö tarvitsee lepoa ja omaa aikaa, mutta yhteisö tuo elämäämme merkitystä.

Se ei tarkoita sitä, että jokaisesta oharista pitäisi tuntea syyllisyyttä. Silti omien rajojen vetämisen rinnalla kannattaa miettiä myös, miten olla toisten elämässä luotettava ja läsnä. Loppupeleissä toisen etusijalle laittaminen ei ole itsensä hylkäämistä vaan osa ihmisyyttä.

Psykologian tutkija Anssi Bwalya kertoo aiheesta myös pitkässä haastattelussa.