Kehossa tuntuu, etten ole palautunut pikkujoulujen juhlinnan jälkeisestä valvomisesta ja kasaantuvat työprojektit alkavat tuntua kiristyksenä leukaperissä. Siitä huolimatta älysormus ilmoittaa pisteineen ja käyrineen jotain ihan muuta: unipisteet 97 ja stressitaso 0.9. Voin siis toisin sanoen erinomaisesti. Laitteen versio näyttää muutenkin jotenkin huolitellummalta. Tämän ristiriidan seurauksena huomaan yhä useammin tulkitsevani itseäni hämmentyneenä: kuin kahdesta suunnasta yhtä aikaa.
Puettavasta teknologiasta on tullut osa arkea niin huomaamattomasti, että moni ei enää edes ajattele käyttävänsä ”teknologiaa”. Älysormus on yhtä tavanomainen näky sormessa kuin vihki- tai kihlasormus. Erona vain se, että älysormus antaa hiljaista palautetta siitä, miten me voimme, tai miten meidän pitäisi voida. Uni pisteytetään, stressi tulkitaan ja palautuminen visualisoidaan. Näinkin abstrakti asia kuin oma olo on muuttunut datapisteiksi, joita sitten selailee aamukahvin lomassa kuin sääennusteita.
Tutkimusten mukaan juuri tälläinen itseensä kohdistuva data kiinnostaa erityisesti kaltaisiani nuoria aikuisia, joilla hyvinvoinnin seuraaminen on jo muutenkin aktiivinen osa arkea. Älysormus soluttautuu sujuvasti mukaan elämänmenoon, jossa omaa toimintaa on totuttu tarkkailemaan ja kaiken optimointiin kannustetaan.
Toisaalta teknologia voi tarjota myös selityksen olotiloihin. Ehkä tämän päivän kurjuus johtuukin huonosti nukutusta yöstä. Se on houkuttelevaa, ja tuntuu ikään kuin vapauttavan arjen epämääräisyydestä.
Fyysiset tuntemukset, jotka ennen tulkittiin vain omassa kehossa, saavat pisteitä, prosentteja ja käyriä.
Ilmiötä on kuvattu datafikaation ja quantified self -käsitteillä: elämän laadullisista puolista tulee määrällisiä, ja vasta numeroiden kautta niistä tulee ”todellisia”. Fyysiset tuntemukset, jotka ennen tulkittiin vain omassa kehossa, saavat pisteitä, prosentteja ja käyriä. Tietoisuus omasta olosta kasvaa, mutta samalla myös riippuvuus siitä, miten laite sen itselle selittää.
Voiko teknologia sitten koskaan oikeasti ymmärtää ihmistä? Tampereen yliopiston professori Roope Raisamon mukaan se voi tunnistaa merkkejä, mutta ei kokemusta. Laite voi tulkita hermostumisen, mutta ei tiedä miksi hermostun.
Se voi päätellä kiihtyneen sykkeen, mutta ei erota toisistaan rakkautta, paniikkia tai kiirettä. Se voi päätellä, että syke nousi tai uni katkesi, mutta ei sitä, mikä näistä tuntui esimerkiksi ratkaisevalta tai merkitykselliseltä. Tässä kohden löytyy näkymätön raja oman kehollisen tiedon ja algoritmin tulkinnan välillä.
Ihmisen ja teknologian vuorovaikutus on Raisamon mukaan tarkkaa: mitä paremmin laitteet tuntevat meitä, sitä enemmän riittää kysyttävää siitä, mitä me itse haluamme niiden meistä tuntevan.
Kuuntele professori Roope Raisamon kommentti siitä, missä raja tunteiden tunnistamisessa kulkee. Voit myös lukea kommentin.
Elämämme älylaitteiden kanssa saa minut pohtimaan, millaisia ihmisiä tämä aika meistä muovaa. Teknologia oppii lukemaan kehojamme yhä herkemmin ja yrittää ennakoida tunteitamme ennen kuin ehdimme itse niitä sanoittaa. Silloin data ei enää vain kuvaa kokemusta, vaan alkaa muokata sitä.
Tulevaisuudessa voi olla, että oma tunteemme on vasta luonnos päivästä, ja älylaite tuottaa sen rinnalle toisen, oletetusti tarkan version. Kysymys ei ehkä enää ole siitä, voiko teknologia tietää meistä enemmän kuin me itse. Olennaisempaa on pohtia, mitä tapahtuu ihmisyydelle, kun data ja tunne eivät enää ole vastakkain, vaan alkavat yhdessä määrittää sitä, millaisina koemme itsemme ja millaisia meidän odotetaan olevan.
Tampereen yliopiston professori Roope Raisamo kertoo aiheesta myös pitkässä haastattelussa.