Pahuus ei enää näyttäydy vain pelottavana, vaan siitä on tullut kulttuurin estetiikkaa, jota ihaillaan ja kulutetaan.
Ilmiölle on myös nimityksiä: TikTokissa pyörivät villain editit – videot, joissa rikolliset tai pahikset muokataan näyttämään hohdokkaalta – tekevät vaarallisuudesta visuaalisen spektaakkelin. Dark romance -kirjallisuus puolestaan kuvaa rakkaustarinoita, joissa moraalisesti vinoutunut hahmo asetetaan keskiöön ja esitetään sankarin roolissa.
Tämä kulttuurinen viehätys ei ole täysin uusi – se on minullekin tuttu jo lapsuudesta. Jo silloin huomasin, että Disney-prinsessat ja prinssit tuntuivat ennalta-arvattavilta, mutta pahikset jäivät mieleen, koska heillä oli enemmän karismaa ja yllätyksellisyyttä. Sosiaalinen media jatkaa samaa viehätystä: väkivalta puetaan rakkaudeksi, ja yleisö osallistuu romantisointiin. Siksi kysymys on sekä kulttuurinen että henkilökohtainen: miksi erityisesti nuoret naiset kokevat vetoa pahiksiin?
Saduissa hyvän ja pahan raja oli selvä: prinsessa oli aina oikeassa ja pahis tuomittava. Nykykulttuurissa raja ei enää pidä. Yleisö etsii hahmoja, jotka ovat ristiriitaisia ja siksi inhimillisiä – hahmoja, joilla on virheitä. Tarinat houkuttelevat meidät hyväksymään tuomittavat teot, koska tunne saa meidät sivuuttamaan järjen varoitukset. Lapsuudessa tylsiltä tuntuneet prinsessat heijastuvat siis nykyhetkeen: kiinnostus kohdistuu hahmoihin, jotka tekevät väärin, mutta “oikeista syistä”. Tämä ei ole pelkkä trendi, vaan kulttuurinen suuntaus, jossa tunne asettuu moraalin edelle ja ohjaa hahmojen tulkintaa.
Kuuntele mitä kirjallisuudentutkija Hanna Samola sanoo hyvien hahmojen epäinhimillisyydestä. Voit myös lukea kommentin.
2000–2020-luvuilla ristiriitaiset hahmot nousivat sivuroolista suoraan populaarikulttuurin keskiöön. Katsojat alkoivat kiinnittyä hahmoihin, joiden moraali on kyseenalainen, mutta joiden tarina herättää voimakkaita tunteita. You-sarjan Joe Goldberg on paljastava esimerkki: psykopaattinen stalkkeri ja murhaaja, jota yleisö silti puolustelee. Gossip Girl -sarjan Chuck Bass puolestaan näyttää, miten moraalisesti kyseenalainen hahmo voidaan romantisoida nuorten suosimassa sarjassa ja muuttaa vaarallisuus osaksi viehätystä. Esimerkit paljastavat, että kulttuurissamme tunne ohittaa normit ja tekee hahmoista samaistuttavia.
Ristiriitaiset hahmot kiehtovat juuri siksi, että ne ovat yhtä aikaa uhka ja haavoittuvia. Kun tarina näyttää hahmon kärsimyksen, se herättää myötätuntoa, vaikka teot olisivat tuomittavia. Olen itse huomannut, että juuri tämä ristiriitaisuus tekee hahmosta kiinnostavan: innostun hahmoista, joiden moraali on kyseenalainen. Tarinat myös tasapainottavat hahmon virheitä korostamalla hänen hyveitään – älykkyyttä, viehättävyyttä ja karismaa – ja siten sitovat yleisön häneen. Dark romance vie tämän pidemmälle: se rakentaa rakkaustarinoita hahmoista, joiden moraali on syvästi vinoutunut – ja juuri tämä vinous tehdään houkuttelevaksi.
Hahmon vaarallisuus kääntyy vetovoimaksi, koska yleisö uskoo rakkauden voivan pelastaa hänet
Populaarikulttuurissa toistuu ajatus, että rikkinäinen ja vaarallinen hahmo voidaan rakkauden avulla muuttaa hyväksi – niin sanottu fixing the bad boy -narratiivi. Hahmon vaarallisuus kääntyy vetovoimaksi, koska yleisö uskoo rakkauden voivan pelastaa hänet. Ristiriitaiset hahmot keräävät eniten huomiota ja herättävät kiivaita tulkintoja, kun taas yksiulotteiset sankarit unohtuvat helposti. Gossip Girl -sarjan Chuck Bass on paljastava esimerkki: hahmo, joka aloittaa manipulatiivisena ja vaarallisena, mutta jonka romanttinen kehitys synnyttää vilkasta keskustelua ja vahvoja reaktioita. Olen itse huomannut, että juuri tällaiset hahmot jäävät mieleen – ne pakottavat pohtimaan, miksi vaarallisuus tuntuu niin kiehtovalta.
Sosiaalisessa mediassa hahmoista puhutaan kuin ihastuksen kohteista. You-sarjan Joe Goldbergin kaltaisia hahmoja puolustellaan: hänen tekojaan selitetään “hyvillä syillä”, ja keskusteluissa korostetaan intensiteettiä ja vetovoimaa. Minulle tulee jatkuvasti vastaan videoita ja julkaisuja, joissa Goldbergiä romantisoidaan, vaikka sarjassa hän tappaa 23 ihmistä. Iso fanijoukko ihailee häntä ja uskoo ajatukseen “I can fix him” – ja huomaan joskus itsekin syyllistyväni tähän ihailuun. Fiktiivinen tila tarjoaa turvallisen paikan käsitellä läheisyyden ja hallinnan kaipuuta. Kun vaarallisuus muuttuu viehätykseksi, paljastuu kulttuurin suuri paradoksi: pahis jää mieleen, sankari unohtuu.