Maatiloja lopettaa Suomessa keskimäärin jopa kolme päivässä. Tuotantoon kohdistuu paljon tilakokojen kasvattamiseen ja kaluston parantamiseen tähtääviä tehostamispaineita. Samaan aikaan viljelijät ja karjankasvattajat ikääntyvät, ja tiloille voi olla vaikeaa löytää jatkajaa.

Vaikka maanviljelijän ammattia pidetään fyysisesti ja henkisesti kuormittavana ja taloudellisesti epävarmana, on Jokioisilla asuva Marianne Mänki ollut tyytyväinen maitotilallinen jo yli 30 vuotta.

– Maanlaajuiset luvut näyttävät synkiltä, sillä 10 vuodessa yli puolet maitotiloista on lopettanut. Tilat ovat kuitenkin keskenään hyvin erilaisia, ja siksi niitä pitäisi tarkastella yksitellen, Mänki kertoo.

– Mielestäni on karhunpalvelus haukkua vaikkapa sosiaalisessa mediassa, kuinka tämä on kamala ja kannattamaton ala. Pitäisi nähdä arvoa omassa tekemisessä.

Mänki pitää Satulin maitotilaa Jokioisilla puolisonsa Marko Mänkin kanssa. Tila siirtyi parin omistukseen miehen suvulta 1990-luvun puolivälissä, jolloin siihen kuului noin 20 lypsylehmää.

Kapasiteettia alettiin kasvattaa vaiheittain ja 2010-luvun alkupuolella Mänkit rakennuttivat vanhan parsinavetan rinnalle uuden pihattonavetan.

– Meillä oli silloin 145 lehmää, ja lypsyasemalla meni pahimmillaan neljä tuntia sekä aamulla että illalla. Se oli liian kova nakki, etenkin kun Markon kädet rupesivat väsymään. Vuonna 2018 päädyimme hankkimaan kaksi lypsyrobottia ja vähentämään lehmien määrää sen verran, että koneille saatiin tilaa.

Monta stressitekijää

Innostusta ja työn iloa koki hieman yli puolet Maatalousyrittäjien eläkelaitoksen työhyvinvointibarometriin vuonna 2025 vastanneista. Kuormituksen määrä ylitti koetun ilon määrän, sillä jonkin verran stressaantuneita oli yli kolmasosa, melko paljon stressiä kokevia 17 prosenttia ja todella stressaantuneita kahdeksan prosenttia vastanneista. Voimattomuutta koki 41 prosenttia, unettomuutta 30 prosenttia ja masentuneisuutta 22 prosenttia vastanneista.

Työhyvinvointia heikentävät esimerkiksi taloushuolet, työtapaturmat ja sairastumiset.

– On totta, että työ on kuormittavaa ja sitovaa. Musertuisimme Markon kanssa työtaakan alle, jos meillä ei olisi myös palkattua henkilökuntaa. Toisaalta olemme aina lopulta se viimeinen takapäivystys, jos työntekijä tai lehmä sairastuu tai lomittaja ei pääsekään paikalle.

Oma pipoväline eli pää täytyy Mänkin mukaan koittaa pitää terveenä ja erilaisiin ongelmatilanteisiin varautua ajoissa. Tukia, koulutusta ja neuvontaa on kannattaa hyödyntää ja esimerkiksi lainanlyhennyksille voi tiukassa taloustilanteessa hakea lykkäyksiä.

– Tällaiset toimenpiteet täytyy tehdä ajoissa, eikä vasta kun ollaan jo kriisissä. Valitettavan paljon kuulen tarinoita isännistä, jotka ovat palaneet loppuun, jolloin esimerkiksi vaimo joutuu hyppäämään kylmiltään hoitamaan tilan taloutta.

Mänki kertoo, että monille tilallisille paperihommien teko on epämieluisaa pakkopullaa.

– Yksi harrastukseni on ollut kanssasisarten ja veljien auttaminen byrokratiassa. Olen täyttänyt tukihakemuksia vuodesta 1995, ensi alkuun saatoin täyttää keväisin 60 hakemusta käsin kirjoittaen. Nykyisin tehdään sähköisesti.

Monille maatalousyrittäjille stressiä aiheuttaa myös eri sosiaalisten roolien sekä työ- ja vapaa-ajan sekoittuminen, kun kollegoina on usein omia perheenjäseniä ja työpaikka saattaa sijaita kotipihassa.

Aiemmin Marianne Mänkin koko perhe asui Satulin tilalla. Nyt kaksi aikuista tytärtä ovat olleet jo pitkään omillaan ja isäntäparikin muutti hiljattain Jokioisten keskustaan. Uusi koti, tai ainakin nukkumapaikka, sijaitsee noin kymmenen kilometrin päässä Satulin tilalta.

– Hyvinvoinnin kannalta on tärkeää ottaa välillä etäisyyttä työpaikasta. Alalla on paljon sellaisia, joita ei meinaa saada töiden ääreltä pois, kun aina olisi navetalla jokin homma kesken. Oma perheemme pyrki lähtemään parin vuoden välein etelänlomille, sillä Suomessa kokka kääntyy liian helposti lomallakin työmaata kohti.

Itsenäisessä ammatissa jaksamiselle ensiarvoisen tärkeää on myös sosiaalisten suhteiden vaaliminen. Mänki pitää itsensä pirteänä erilaisilla luottamustoimilla, aiemmin kunnallispolitiikassa ja nyt muun muassa Jokioisten maa- ja kotitalousseurassa sekä Jokiläänin seurakunnan kirkkovaltuuston puheenjohtajana. Lisäksi hän kuuluu viljelijärinkiin.

– Tyttäret joskus pieninä valittelivat, että äiti on aina navetassa tai jossain kokouksessa, Mänki muistelee.

Perheen kanssa työskentelemisen Mänki näkee positiivisena, sillä tuttuihin ihmisiin voi aina luottaa ja työnjakokin on selkeä. Maatalouden parissa kasvaneista lapsista on tullut toimeliaita ja itseohjautuvia aikuisia.

– Kun nuorempi tyttäristämme oli täällä töissä, hoiti hän aika lailla itsekseen koko vasikka- ja hiehopuolen, ja erittäin hyvin hoitikin, Mänki myhäilee.

Joskus toki tulee kahnauksia, mutta onneksi maatilalla on runsaasti lääniä ja omin päin tehtäviä töitä. Tarvittaessa voi väistellä vaikkapa huonolla tuulella olevaa puolisoa.

– Kyllä ne ovat ne lehmät, joista meillä riidellään, jos riitoja tulee, Mänki naurahtaa.

Seuraavan kahden vuoden sisällä Mänkit aikovat siirtää Satulin tilan vanhemman tyttärensä omistukseen.

– Meillä ketään ei ole painostettu jatkajaksi. Tämä on sellainen ala, josta täytyy aidosti tykätä. Lapset saavat tehdä omat päätöksensä itsenäisesti, Mänki toteaa.

Suuri sukupolvenvaihdos

Sukupolvenvaihdoksen harkitseminen on ajankohtaista monelle suomalaiselle tilalliselle, sillä maatalousyrittäjien keski-ikä on 55 vuotta.

– Vastuun siirtäminen eteenpäin voi olla toisille kivuliasta luopumista, toisille suuri helpotus, arvioi Maatalousyrittäjien eläkelaitoksen työkykyneuvoja Salla Säteri.

Säterin mukaan avoin ja ajoissa aloitettu keskustelu sukupolvenvaihdoksesta on tärkeää, jotta tiedetään, millaisia toiveita tilaan liittyy. Täytyy pohtia löytyykö jatkajaa, ajetaanko toimintaa alas, vai siirrytäänkö vaikkapa karjatilasta pelkäksi viljatilaksi.

– Maataloudessa esiintyy paljon puhumattomuutta ja itse pärjäämisen kulttuuria, mutta ne taitavat kuulua yleisesti suomalaiseen luonteen laatuun. Asioita lakaistaan maton alle, ja kissojen pöydälle nostaminen on pelottavaa.

Kitkaa syntyy työkykyneuvojan mukaan helposti perheenjäsenten välille, jos tilan pitovastuusta väistynyt sukupolvi ei sisäistä muutosta, vaan ryskii omistajan elkein ovesta sisään ja ulos.

– Vanhempi polvi haluaa huolehtia siitä, että nuoremmat osaavat ja pärjäävät. Mutta jos nurkkiin jäädään liiaksi vahtaamaan, ei nuoremmilla ole mahdollisuuksia ottaa vetovastuuta, tehdä haluamiaan uudistuksia tai viettää esimerkiksi tavallista parisuhde-elämää.

Ohjeeksi Säteri antaa, että uusien maatalousyrittäjien kannattaa uskaltaa lähteä kehittämään omannäköistään toimintaa, eikä murehtia liikaa sitä, millaisia odotuksia aiempien sukupolvien ketju niskaan asettaa tai mitä kylillä puhutaan.

– Eikä maatalousyrittäjyyden tarvitse olla koko elämän mittainen ammatti. Kun aloittaa nuorella iällä, ehtii perään tehdä vielä toisen uran ja sitten voi jäädä ehkä terveempänä eläkkeelle.

Salla Säterin mukaan onnistuneet sukupolvenvaihdokset ja ylipäätään työhyvinvoinnin parantaminen maatalousalla ovat kriittisiä suomalaiselle ruokaturvalle.

Kuluttajalle voi tuntua houkuttelevalta valita kaupan hyllystä halpaketjun vaihtoehto, jonka hinta on usein suomalaista tuotetta edullisempi. Halpa ei kuitenkaan Säterin mukaan ole riskitön, sillä esimerkiksi afrikkalainen sikarutto voisi levitä Suomeen vaikkapa virolaisen tuontilihan mukana katastrofaalisin seurauksin.

– Meidän on pakko syödä, ja keskeistä on, kuka ravinnon tuottaa ja millä ehdoilla. Tällä hetkellä Suomen ruokatuotanto kuuluu maailman puhtaimpiin ja turvallisimpiin. Meillä voi syödä vaikkapa raa’an kananmunan ilman salmonellan pelkoa, ja otamme sen itsestäänselvyytenä, Säteri toteaa.

– Samaan aikaan huomataan, että maatalousalallamme ei ole ihan hirveästi imua, mikä voi osittain johtua siitä, että alasta on pitkään puhuttu melko negatiivisesti. Myös viljelijät itse keskustelevat paljon siitä, että ala ei kannata.

Uupumiset ja sairastumiset ovat työhyvinvoinnin ja ruokaturvan kompastuskiviä. Lomittajista on Säterin mukaan pulaa, eikä monilla viljelijöillä ole varaa palkata ylimääräistä työvoimaa sairauslomien ajaksi. Kiistanalaisia ovat myös maatalouden tuet.

– Summat ovat suuria, mutta niin ovat myös niiden investointien hintalaput, joita suomalaisen ruokatuotannon pitää tehdä pystyäkseen vastaamaan nykymaatalouden vaatimuksiin. Mikä tahansa yritys tarvitsee sopivat työvälineet, ja viljelijät joutuvat ottamaan suuria lainoja saadakseen ne, Säteri arvioi.

Rakentavampaa faktapohjaista keskustelua maataloudesta

Sekä Salla Säteri että Marianne Mänki toivoisivat julkiseen maatalouskeskusteluun faktantarkistusta ja rakentavampaa ilmapiiriä. Virtuaalinen viestintä kiihdyttää eripuraa ja rakentaa liiallista vastakkainasettelua kaupunkilaisten ja maatalousharjoittajien välille.

– Olemme menneet kauas elävästä elämästä törttöilemään someen. Tahallista provosointia on paljon ja ihmettelen, eivätkö ihmiset yhtään mieti sitä, että heidän kirjoituksensa jäävät näkyviin vuosiksi eteenpäin, Mänki pohtii.

Yksi keskeinen puheenaihe liittyy ilmastonmuutokseen, sillä maataloudella on vakavia ympäristövaikutuksia. Sekä Säteri että Mänki ovat kuitenkin sitä mieltä, että suomalaisen maatalouden tarkastelu kansainvälisten tutkimustulosten pohjalta voi olla osin harhaanjohtavaa. Suomalaiset olosuhteet eroavat merkittävästi Keski-Euroopan oloista karjatiheyden, makean veden saatavuuden sekä rehutuotannon kannalta.

–  Meillä esimerkiksi viljellään lehmille monivuotista nurmirehua, joka sitoo hiilidioksidia huomattavasti tehokkaammin yksivuotiseen maissiin verrattuna, Mänki kertoo.

Toinen julkisuudessa toistuva puheenaihe ovat eläinten oikeudet ja tehotuotannon eettisyys. Esimerkiksi aktivistien navettoihin murtautumisia Mänki pitää kohtuuttomana tautiriskien ja taloudellisten haittojen vuoksi.

– Usein tulee vastaan väitteitä, että maanviljelijät kiduttavat eläimiä. Nauta ja muukin karja on kuitenkin jalostettu kotieläimiksi, eikä se pärjää ilman ihmistä. Saamme koko ajan lisää tietoa esimerkiksi lehmien lajityypillisestä käytöksestä ja yritämme kehittää maataloutta näiden tietojen pohjalta, Mänki pohtii.

Arvovalinnat näkyvät lautasilla. Mänkin mielestä jokaisella on vapaus valita mitä haluaa ostoskoriinsa ja vatsaansa laittaa. Hän nostaa kuitenkin esiin, että myös suosiotaan kasvattavan kasvisruoan tuottamiseen tarvitaan maatalousyrittäjiä, ja heidän pelloilleen lannoitetta, jota saadaan juuri lehmistä.

Lehmän lanta linkittyy maailmanpoliittisiin jännitteisiin, sillä iso osa kemiallisista typpi- ja fosforilannoitteista tulee Eurooppaan Venäjältä. Tuontilannoitteet asetettiin Euroopan Unionin Venäjän vastaisten pakotteiden listalle kesällä 2025, mikä on nostanut lannoitteiden hintaa ja kasvattanut maanviljelyn kustannuksia.

– Kaikkiaan Suomi on tällainen syrjäinen saari, jolla on vieressä tsaari. Jos oma ruuantuotantomme sakkaa, olemme pulassa, Salla Säteri kiteyttää.