Saamelaisten ja Suomessa harjoitettavan metsätalouden suhde on ollut vuosikymmenten ajan vaikea. Saamelaisten ääntä ei ole kuunneltu eikä heidän elinkeinojaan ole huomioitu saamelaisalueiden metsistä päätettäessä. Tällä hetkellä valtio kuitenkin pyrkii muuttamaan tilannetta ja rakentamaan yhteistyötä alkuperäiskansan kanssa neuvottelemalla metsienkäytöstä ja tukemalla esimerkiksi saamelaisten totuus- ja sovintokomission työtä.

Saamelaisten kotiseutualueella maankäyttöä tutkineen Jan Saijetsin mukaan suuri osa saamelaisväestöstä vastustaa saamelaisalueilla harjoitettavaa nykymetsätaloutta.

– Perinteisten elinkeinojen piirissä työskentelevät ovat pääsääntöisesti metsätaloutta vastaan, koska se nähdään niin vahingollisena, Saijets tiivistää.

Saijets kuitenkin huomauttaa, etteivät kaikki saamelaiset ajattele asioista tietyllä tavalla. Mielipiteet vaihtelevat esimerkiksi sen mukaan, asuuko henkilö itse saamelaisten kotiseutualueella vai eteläisemmässä Suomessa tai harjoittaako hän perinteisiä elinkeinoja kuten poronhoitoa tai kalastusta.

Saijets on Inarista kotoisin oleva saamelainen, ja on muun muassa selvittänyt metsätalouden vaikutuksia saamelaiseen poronhoitoon. Hän tulee poronhoitotaustaisesta perheestä, jonka vuoksi hän on itsekin osallistunut poronhoitotöihin jonkin verran.

– Kiinnostuin laidunasioista oman taustan vuoksi, mutta myös luonnon itseisarvo on minulle hyvin tärkeä. Rakkaus luontoa ja metsiä kohtaan oli alkusysäys sille, että aktivoiduin poliittisesti ja aloin esittämään mielipiteitäni aiheesta.

2010-luvun tienoilla Saijets istui ensimmäisen kautensa saamelaiskäräjillä, ja aktiivista maankäytön tutkimista ja kritisoimista hänellä on takana jo kymmenisen vuotta.

Metsäkiistoilla on Suomessa pitkä historia

Metsähallituksen hallinnassa oli vuoden 2025 lopussa kaikkiaan noin 9,2 miljoonaa hehtaaria Suomen maa-alueista. Tästä 53 prosenttia on monikäyttömetsää ja 20 prosenttia lakisääteistä suojelualuetta. Suurin osa valtion omistusmaasta sijaitsee Itä- ja Pohjois-Suomessa.

Koska valtio omistaa suuren osan Suomen metsistä, ja koska omistukset keskittyvät erityisesti maan pohjoisosiin, sijoittuu saamelaisten kanssa käyty neuvottelu erityisesti valtion metsien alueelle.

1960-luvulla valtion metsien hakkuut alkoivat Jan Saijetsin mukaan voimistua, ja 1980-luvun alkupuoliskolle tultaessa hakkuumäärät olivat suurimmillaan. Myöhemmin 1990-luvulla kaadettujen metsien pinta-ala oli jo maltillisempi, mutta haitat jopa kasvoivat, kun metsät hakattiin pienellä alueella lähes paljaiksi.

Myös yksityismetsistä käydyt konfliktit ovat vahvasti kytköksissä valtion toimiin. Saijetsin mukaan yksityisomisteisten metsien hakkuiden tausta on kolonialistinen.

– Poromiehet joutuivat ottamaan valtiolta lainaa porotilojen ylläpitoa varten. Saamelaisia on siis käytännössä pakotettu hakkaamaan porotilojen metsiä lainan vakuudeksi.

Metsästä hakattua puuta ja porotaloudesta saatavaa lihaa myymällä tilalliset pystyivät maksamaan velkojaan valtiolle.

Saamelaisten porotilallisten välille eripuraa taas loivat Saijetsin mukaan yhteismetsät, joita valtio perusti Lapin kylien alueille erityisesti 1960-luvun jälkeen.

– Parhaimmat kasvulliset metsämaat annettiin yhteismetsille. Eräässä tapauksessa paikalliset poropaliskunnat olisivat halunneet suojella alueen ja muuttaa sen kansallispuistoksi, mutta valtio halusi alueesta yhteismetsän. Poromiehet tunsivat syyllisyyttä hakatessaan naapuripaliskuntien laitumia.

Sittemmin metsiä on Saijetsin mukaan kuitenkin suojeltu ja suojelemattomista metsistä neuvotellaan edelleen.

Myös 1990-luvulla säädetty erämaalaki vaikutti hakkuisiin, ja metsätaloustoiminta hiipui vähitellen pois erämaa-alueilta.

Saamelaisten totuus- ja sovintokomissiolle tekemässään erillisselvityksessä Saijets selvitti yhdessä Jarmo Pyykön kanssa metsätalouden vaikutuksia saamelaiseen poronhoitoon. Selvityksen mukaan porokarja kuluttaa nykyisellään vähemmän kuin esimerkiksi 1960-luvulla, mutta laitumet ovat silti tätä nykyä merkittävästi heikommat kuin ennen.

– Kun valtavat määrät alavien maiden parhaimmista jäkälämaista on tuhottu, on se vaikuttanut koko saamelaisten kotiseutualueen luonnon tilan heikkenemiseen, Saijets toteaa.

Maankäytön myötä laidunalueiden järkevä kierto on myös Saijetsin mukaan hankaloitunut.

Järkevä ratkaisu poronhoidon haasteisiin olisi Saijetsin mukaan ennallistaa aiemmin hakattuja metsiä, mikä olisi linjassa myös Euroopan unionin ennallistamisasetuksen ja LULUCF-asetuksen hiilinielutavoitteiden kanssa.

Metsätalouden vaikutuksista kaivataan tutkimusta

Saamelaisten oikeuksien esilläolon ja pitkään jatkuneen riitaisankin neuvottelun myötä tilanne Metsähallituksen kanssa on ottanut käänteen parempaan.

Metsähallitus on Saijetsin sanoin pehmentänyt linjaansa, ja hakkuumääriä on laskettu huomattavasti. Saamelaiset ovat kuitenkin edelleen epävarmoja perinteisten elinkeinojen tulevaisuudesta.

– Epävarmuus kalvaa poromiehiä ja varsinkin nuoria, jotka pohtivat, uskaltavatko he tulla jatkamaan elinkeinoa koulujen päättymisen jälkeen. Lähtevätkö he jonnekin opiskelemaan vai jäävätkö harjoittamaan poronhoitoa?

Saijetsin mukaan turvan tuntua on kuitenkin tuonut Metsähallituksen luonnonvarasuunnitelmaan kirjattu linjaus siitä, ettei valtio hakkaa metsää, mikäli paikallinen poronhoitopaliskunta sitä vastustaa.

– Se on pitänyt aika hyvin ja ollut ihan kohtuullinen prosessi, hän analysoi.

Metsähallitus on lisäksi linjannut tukevansa saamelaisten totuus- ja sovintokomission työtä ja kertonut kouluttavansa työntekijöitään saamelaiskulttuurista ja alkuperäiskansaoikeuksista. Valtio myös pyrkii viestinnässään tuomaan esiin Metsähallituksen toimia saamelaisten kotiseutualueella.

Saijets ei kuitenkaan ajattele, että saamelaiskulttuurin harjoittamisen edellytyksien turvaaminen tai saamelaisalueiden suojelu olisi vielä tarvittavalla tasolla.

– Tällä hetkellä paliskuntien alueelta pitäisi tehdä kumulatiivista maankäytön vaikutusarviota, jossa selvitettäisiin, voiko alueella enää harjoittaa metsätaloutta. Tähänastinen vanhojen metsien hakkaaminen on mielestäni jo historiansa päässä, ja nyt tulisi keskittyä nuoren metsän hoitamiseen.

Saijets peräänkuuluttaa, että selvityksissä tulisi metsätalouden lisäksi ottaa huomioon muun muassa matkailun vaikutukset.

Luonnosta pyydetään vain se, mitä välttämättä tarvitaan

Perinteisiä elinkeinoja harjoittavien saamelaisten suhtautuminen luontoon voisi tarjota ratkaisuja niin maankäytön haasteisiin kuin ilmastonmuutoksen ja luontokadon hillitsemiseen.

– Alkuperäiseen ja historialliseen saamelaiseen kulttuuriin kuuluu se, että luonnonvarojen käyttö on rajallista. Luonnosta ei voida ottaa mitä vain, vaan ainoastaan sen verran, mitä tarvitaan, Saijets sanoo.

Suhtautuminen luontoon kuuluu esimerkiksi käytetyissä ilmauksissa: kalaa tai riistaa pyydetään sen sijaan, että mentäisiin kalastamaan tai metsästämään.

Saijetsin mielikuvan mukaan suomalainen luontosuhde taas keskittyy jatkuvan hoitamisen ympärille. Riistaa ja metsää pitää hoitaa, ne eivät vain ole itsearvoisesti olemassa.

– Hoitamisen tarve johtuu siitä, että jotain osaa on hoidettu toisen kustannuksella. Ikään kuin korjataan itse aiheutettuja ongelmia. Luonto ei tarvitse hoitamista, vaan sen pitää antaa olla sellaisenaan – mahdollisimman koskemattomana.

Saijets kuitenkin muistuttaa, että saamelaisten välilläkin luontosuhteessa on suuriakin eroja, aivan kuten suomalaistenkin keskuudessa.

Koska saamelaisten identiteetti on vahvasti kytköksissä saamelaisalueen luontoon, ovat metsähakkuut vieneet metsän mukana osan saamelaisten kulttuurista ja identiteetistä.

– Varsinkin pohjoisessa metsien ja muun luonnon tuhoutuminen on johtanut identiteetin katoamiseen. Isovanhempien tai esi-isien aikaisista alueista on jäljellä enää tarinoita, mutta ei mitään konkreettista paikkaa. Side omaan menneisyyteen on tuhottu.

Lopulta saamelaisten kotiseutualueen metsänkäytössä on Saijetsin mukaan kyse saamelaisten paikallisyhteisöjen kuulemisesta.

– Paikallisilla yhteisöillä pitäisi olla tiukka oikeus sanoa, miten metsää käytetään tai käytetäänkö sitä ollenkaan.