–Kuka pelkää puolustajaa? raikuu Perniön liikuntahallin kahdessa ensimmäisessä lohkossa.

Pallojen pomppimisen ja lasten sisäpelikenkien töminän takaa kuuluu valmentaja Salli Aaltosen kannustus. Ollaan vahvan jatkuvuuden tunteen äärellä. Samassa kylässä suunnilleen samanikäisenä kuin nyt kentällä juoksevat lapset, Aaltonen opetteli itse ensimmäisiä kertoja koripallon hallitsemista.

Paljon on virrannut vettä Perniönjoessa niiden jumppasalissa koettujen hetkien jälkeen. Mutta moni asia on pysynyt myös ennallaan: Aaltosen uskollisuus kotikylän seuralle, halu elää maalla ja into yhteisen hyvän mahdollistamiseen.

Laji on ollut osa Aaltosen elämää ensikosketuksesta lähtien. Kun mahdollisuudet Perniössä etenemiseen loppuivat, hän siirtyi pelaamaan Saloon Vilppaaseen. Kirkkaassa muistissa ovat vielä ne kerrat, kun Salossa vietettiin koko päivä aamutreeneistä illan lajitreeneihin saakka. Siinä välissä syötiin kylmää tonnikalasalaattia Salon urheilupuistossa.

Siihen aikaan osa pelasi samaan aikaan Perniön urheilijoiden paidassa ja Vilppaassa. Ulkopuolelta kyseenalaistettiin sitä, miksi palata pelaamaan Perniöön, vaikka on jo päässyt Saloon.

–Minulle se oli itsestäänselvyys, että totta kai pelaan myös Perniössä. Edelleen pelaisin, jos täällä olisi naisten joukkue, nykyään valmentajana ja seuran koripallojaostossa toimiva Aaltonen kertoo.

–Kaikkea mitä teen täällä Perniössä, voisin tehdä myös kaupungissa. Kyse on siitä, että täällä haluan tämän kaiken tehdä, hän jatkaa.

Ja paikallisen koripallon parissa töitä hän aikoo tehdä eläkeikään saakka. Ja sen yli.

Oma vuoro

Alakoulun ensimmäiset luokat tuntuvat määrittelevän tulevaisuuden suuntaa paljon. Kun Perniössä Aaltonen on innostunut koripallosta, Ylönkylässä on koettu toisenlaisia uusia tuulia. Siellä Ulrika Wikströmin isä teki vanhempiensa kanssa sukupolvenvaihdoksen, jolloin koko perhe muutti tilalle Wikströmin ollessa toisella luokalla.

–Olen ihan aina tiennyt sen, että tänne tulen jäämään, Wikström pohtii nyt 29-vuotiaana.

Lumen maalaama talvinen maisema peittää horisontin tilan rakennusten takana. Ja niin se on tehnyt jo vuosikymmeniä ja vuosikymmeniä. Taamarlan tila Taamarlantien varressa on ollut suvussa vuodesta 1663 saakka, ja sen historia ulottuu vielä sitäkin pidemmälle.

Seuraavaksi tila on Ulrika Wikströmin.

Sukupuoli ei näyttele suurta roolia Taamarlan tilan sukupolvenvaihdoksessa. Jo nuoresta asti läheiset ovat kannustaneet ja tukeneet kohti tulevaa. Isä on ottanut esikoistaan mukaan jo nuoresta saakka, eikä ole koskaan kyseenalaistanut tämän kykyä ottaa aikanaan tilaa omaan haltuunsa.

–Kävin juuri keskustelua myös isovanhempieni kanssa tästä aiheesta. He sanoivat, että eivät ole koskaan nähneet mitään outoa siinä, että jatkan tilaa, Wikström kertoo.

–Enemmän se on persoonasta kiinni kuin sukupuolesta, hän jatkaa.

–Ja siitä, että sietää epämukavia ja tylsiäkin tehtäviä.

Ulkopuolelta kommentteja sukupuoleen liittyen on tullut. Esimerkiksi Wikströmin kykyä ajaa traktoria on ihmetelty erityisesti nuorempana.

–Tässä työssä on kyllä aika paljon vaikeampiakin asioita kuin traktorilla ajaminen, hän nauraa.

Ikävätkään kommentit eivät pääse syvälle ihon alle, kun itsevarmuus on kotona rakennettu niin vahvaksi.

Maataloudessa vaaditaan traktorilla ajamisen ja fyysisyyden lisäksi paljon tietoa ja taitoa. Samaan aikaan pitää olla yritysjohtaja, ymmärtää ympäristön toimintaa, osata käyttää koneita ja huoltaa niitä.

–Välillä sitä pohtii, että kun on niin paljon erilaista osaamista, että kuinka paljon tämä vaatii työtä ja mikä on se kannattavuusnäkymä. Sitä välillä vertaa siihen mitä voisi saada toisenlaisista töistä helpommalla, Wikström miettii kipuilujaan maatalouden parissa.

Vaikka taloudellinen kannattavuus aiheuttaa eniten vakavaa pohdintaa, myös mediassa vallalla oleva ilmapiiri synnyttää sitä tulevassa tilan omistajassa.

–Suhtautuminen tuntuu välillä tosi radikaalilta. Olemme moni korkeakoulutettuja kovan tason tyyppejä, jotka tätä alaa tekee. Mediassa tulee välillä sellainen kuva, että mistään ei tule mitään ja mitään ei osattaisi, hän jatkaa.

–Tuntuu, että monella on aika rajoittunut kuva siitä mitä maalla voi tehdä ja millaista täällä on, Salli Aaltonen kommentoi samaan aiheeseen omalta kantiltaan.

Täytyykö lähteä, jotta tietää haluavansa jäädä?

Kova katukivetys tuntuu Salli Aaltosen kengän alla. Samaan aikaan kirkkaat katuvalot loistavat silmiin pimenevän kaupungin illassa. Katuvalojen lisäksi valaistuu myös haave rauhaan ja luonnon keskelle palaamisesta.

Sekä Ulrika Wikström että Salli Aaltonen ovat lähteneet aikuisuuden kynnyksellä kotiseudultaan pois. Muuta vaihtoehtoa ei ollut.

–Halusin opiskella, mutta en olisi halunnut muuttaa. Oli pakko lähteä sellaiseen paikkaan, jossa on yliopisto, Aaltonen muistelee.

–Oman ystäväporukan pojille jääminen oli mahdollisempaa. Osalle pojista oli tarjolla enemmän heitä kiinnostavia vaihtoehtoja työpaikoiksi jo toisen asteen koulutuksen jälkeen. Lukiotaustaisilla naisilla oli sitten lähtö yliopistoihin. Urapolku ei ole ollut monella sellainen, jota olisi ollut mahdollista heti jatkaa täällä, Aaltonen pohtii.

Pois lähtemisen ihannointia kuului ensin Wikströmin ja muutamia vuosia myöhemmin Aaltosen ympärillä. Osalle lähteminen oli helpotus, uusi mahdollisuus ja uudenlaisen elämän alku.

–Tuntuu, että tuokin on niin ikäkohtaista, että mietitään ja ihmetellään lähtemistä. Minulla oli välivuosia, jolloin tosi moni ympärilläni pohti, että enkö aio lähteä ollenkaan. Muiden puheet saivat aikaan sen, että aloin kaivata jotain, mitä ei oikeasti edes kaivannut, Aaltonen muistelee.

–En kuullut ikinä amiksen valinneilta kaveriporukkani pojilta, että heidän valintaansa jäädä luomaan työuraa maalle Perniöön olisi suhtauduttu epäilevästi, hän jatkaa.

Aaltosen kotikaupunki ja asuinpaikka ovat muuttuneet välivuosien jälkeen monta kertaa, mutta aina on muuttolaatikoita kantaessa syntynyt tunne väliaikaisuudesta. Siksi häkkivaraston on voinut siirtää koskemattomana sellaisenaan uuden kodin varastoon. Palo Perniöön palaamisesta elää joka päivä, ja se konkretisoituu viikoittaisissa kumppanille lähetetyissä taloilmoituksissa.

Wikström jakaa samanlaisia ajatuksia opiskeluajastaan. Yliopistoaikana hän keskittyi opiskeluun täysillä, koska tiesi haluavansa palata kotiin. Kerrostalossa tuntui samanlaista väliaikaisuuden tunnetta kuin Aaltosella omissa kaupunkikodeissaan.

–Olin tottunut ennen kerrostaloasumista siihen, että ovesta kun astuu ulos, on piha ja paljon kaikkea tekemistä, Wikström naurahtaa.

Menneitä kokemuksia kumpikin kuitenkin arvostaa. Poissa kotoa ollessa tiesi mitä kaipasi.

Maaseutu on muutakin kuin maataloutta

Wikströmien tilan päärakennuksen keittiössä on ahkeroitu heti aamusta. Talvinen keli on innostanut paitsi hiihtämään, myös pizzataikinan leipomiseen. Muutamia tietokonehommiakin on ehtinyt kaiken muun lomassa tekemään.

Ahkerointi ei Ylönkylässä pääty aamuun, vaan aamupäivän edetessä Ulrika Wikström tarttuu suksien, kauhan ja tietokoneen lisäksi myös raivaussahaan. Talvella tilalla tehdään niitä töitä, joita ei sesonkiaikana ehditä tekemään, tässä tapauksessa siis ojan reunojen siistimistä.

Talvi on viljelijälle rauhallisempaa aikaa, sillä päivät eivät veny pelloilla aamuvarhaisesta iltamyöhään. Ulrika Wikström on innokkaana hiihtäjänä kuluneen talven aikana paitsi itse hiihtänyt paljon, myös jakanut talviurheilun iloa perniöläisille lapsille.

–Ulkoilun ilosanoman jakaminen ja lasten päätyminen lajin pariin, Wikström tiivistää motivaationsa vapaaehtoiseksi hiihtokoulun ohjaajaksi päätymisen taustalla.

Hiihtokoulun pyörimisen on huomannut myös Aaltonen, jonka valmentamasta korijoukkueesta joku on aina välillä pois harjoituksista hiihtokoulun vuoksi.

–Se on vain ja ainoastaan hyvä asia, että lapset pääsevät täällä liikkumaan monipuolisesti, hän iloitsee.

Aaltonen kokee saaneensa itse nuoruudessaan seuralta ja seudulta paljon. Siksi hänestä tuntuu merkitykselliseltä antaa nyt takaisin.

–Lisäksi motivoi se, että tietää, että jos joku ei tee, sitä ei välttämättä sitten ole tarjolla. Voin ja haluan antaa aikaani tänne, hän sanoittaa.

Lasten innostaminen harrastusten pariin yhdistää Wikströmiä ja Aaltosta. Kumpikin nauttii innon näkemisestä, onnistumisten mahdollistamisesta ja oman panoksensa antamisesta, oli sitten kyse hiihdosta tai koripallosta.

Maaseutu on siis muutakin kuin maatilan pyörittämistä. Se on heidän tapauksessaan monipuolista harrastamista, yhteisön ylläpitämistä ja mahdollisuuksien tarjoamista.

–Maaseutu on muutakin kuin puimurointia. Täällä maalla minäkin asun eikä ole hajuakaan, miten maatilaa pyöritetään, Aaltonen nauraa.

Perniö 2036

Kymmenen vuoden päästä maailma, Perniö ja Ylönkylä voivat näyttää todella erilaisilta kuin nyt vuonna 2026. Ulrika Wikströmin ja Salli Aaltosen haaveissa ne kuitenkin näyttävät aika lailla samalta kuin nytkin.

–Toivoisin sitä, että tila pyörisi hyvin, olisin itse vielä enemmän mukana kuin nyt, ja isä olisi tässä myös edelleen. Toivon, että ympäristö pysyy sellaisena, että olisi mahdollista yrittää, ja pyörittää kannattavaa yritystoimintaa, mistä saisi elantonsa, Wikström aloittaa.

–Ja että edelleen silloin olisi näkymä siitä, että voi jatkaa seuraavatkin kymmenen vuotta ja parikymmentäkin vuotta. Toivoo, että asiat ovat hyvin ja siinä kohtaa näkee myös jatkuvuutta, hän jatkaa.

Aaltosen ajatukset perniöläisen urheiluseuran tulevaisuudesta liittyvät niin ikään jatkuvuuteen.

–Toivon, että junioritoiminta pyörii silloinkin, ja uudet perheet löytäisivät lajin pariin, hän summaa.

Aaltonen on nähnyt koripallon parissa yhteiskunnallisen tason muutoksen jo nyt nuoresta iästään huolimatta.

–Laji vaatii talkoolaisia pysyäkseen hengissä. Nykyään monella perheellä voi olla sellainen ”minä ja meidän perheemme” -näkökulma, eikä sellainen ”minä ja meidän perheemme osana yhteisöä” -ajatus, hän harmittelee.

Hän nostaa kuitenkin esiin sen, että Perniö on edelleen koripallokylä. Hallille löytää pelaavan joukkueen divisioonasta ja ikäluokasta riippumatta aina porukkaa katsomaan ja kannustamaan. Niin on toivottavasti myös vuonna 2036.