Naisviha ei ole enää marginaalinen ilmiö, vaan laajasti levinnyt arvopohja.

Tämä on näkynyt viime aikoina esimerkiksi Louis Theroux’n Matka Manosfääriin -dokumentissa sekä Suomessa Eliitti-veljeskunnan markkinoinnissa.

Theroux’n dokumentissa ultramaskuliiniset vaikuttajat muun muassa kutsuvat naisia tiskikoneiksi ja kertovat, että naisten äänioikeus tulisi poistaa. Yhden vaikuttajan podcastissa esitetään disinformaatiota koskien naisten kehoa, jotta naisia voitaisiin häpäistä.

Suomalaisessa Eliitti-veljeskunnan sivuilla taas esimerkiksi kerrotaan, että kirjoja ei kannata lukea. Sen sijaan pitää ostaa mentorointeja ja uskoa tätä mentoria kyseenalaistamatta.

Väärä tieto, disinformaatio sekä erilaiset salaliittoteoriat tuntuvat kulkevan käsi kädessä misogynian kanssa. Se on saanut pohtimaan, olisiko tiedeviestinnästä apua. Tiedeviestinnällä tarkoitetaan muun muassa tutkimusten yleistajuistamista mediassa sekä tiedekasvatusta kouluissa.

Tämä ajatuksenjuoksu tuntuu itselleni loogiselta. Väärää tietoa vastaan tulisi taistella tutkitulla, vertaisarvioidulla tieteellisellä tiedolla.

Usein naisvihan levittämisessä tai naisvihasisällön kuluttamisessa kyse ei kuitenkaan ole tiedon puutteesta, vaan omista arvoista ja ideologioista, kertoo Tampereen yliopiston sukupuolentutkimuksen apulaisprofessori Hanna Ylöstalo.

Ylöstalon mukaan naisvihan kautta väärän tiedon ja salaliittoteorioiden levittämisellä herätellään tunteita ja vahvistetaan sukupuolittuneita ennakkoluuloja.

Naisvihaajat voivat kuitenkin levittää asiaansa tieteen kuuloisella tiedolla. Ylöstalo ottaa esimerkiksi tasa-arvoparadoksin käsitteen. Tasa-arvoparadoksi tarkoittaa, että mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta, sitä suurempia sukupuolten väliset erot ovat.

Käytännössä paradoksi toimisi esimerkiksi siten, että mitä enemmän tasa-arvoa edistetään, sitä vähemmän naiset haluavat hakeutua miesvaltaisille aloille, kuten matematiikkaan.

Jopa tieteen tekijät, erityisesti evoluutioteoreettisiin malleihin mieltyneet, käyttivät tasa-arvoparadoksin käsitettä. Nykytutkimuksen valossa tasa-arvoparadoksi ei pidä paikkaansa. Termiin viitataan silti tänäkin päivänä.

Ylöstalo kertoo, että tiedeviestinnän kautta tiedon lisääminen ei loppupeleissä vaikuta ihmiseen, jolla on vaikkapa vahvasti misogyninen maailmankuva.

Eikö tiedeviestinnästä siis ole mitään hyötyä?

On, jos keskitytään yksilön sijaan erilaisiin instituutioihin, kuten mediataloihin ja kouluihin.

Tiedeviestinnällä voi Ylöstalon mukaan vaikuttaa positiivisesti instituutioiden tapaan käsitellä sukupuolta. Mitä enemmän on tietoa sukupuolittuneesta vallasta ja miten se toimii esimerkiksi mediassa, sitä enemmän instituutiot voivat itse pohtia omia käytäntöjään ja toimintamallejaan.

Yksi yksinkertainen, mutta Ylöstalon mukaan toimiva keino on laskea, kuinka paljon haastatellaan miehiä ja naisia. Tämä tuo esiin sukupuolittunutta valtaa, näkökulmien moninaisuutta ja millaisissa rooleissa eri sukupuolet tulevat esille mediassa. Sillä on suuri vaikutus siihen, millaisena maailma meille näyttäytyy.

Helsingin Sanomien vastaavassa seurannassa huomattiin, että naisia esiintyi uutisoinnissa noin 30 prosenttia. Luku ei juurikaan muuttunut seurantajakson aikana, ja seuranta lopulta lopetettiin selityksien kera, joiden mukaan tällainen laskeminen on turhaa.

Seurannan leimaaminen turhaksi tuntuu ristiriitaiselta, sillä sen avulla tuotiin näkyväksi epätasa-arvoisuus, joka voi ohjata toimittajia etsimään enemmän naisia haastateltaviksi.

Mediasisällön ja sen luoman maailmankuvan lisäksi naisvihaan voidaan pureutua tiedekasvatuksella kouluissa.

Tiedettä ja tietoa koskeva keskustelu ei ole vain aikuisten tai akateemisesti koulutettujen asia, sanoo Ylöstalo. Tiedekasvatus on tärkeää myös demokratian kannalta. Verkkoviha ja yleistynyt naisviha ovat uhka demokratialle. Samalla hyvän yhteiskunnan ylläpitäminen edellyttää ihmisiltä lähdekritiikkiä ja asioiden tarkastelua eri kannoilta. Se on tieteellisen keskustelun ydintä.

Ylöstalon mukaan tiedekasvatus voi auttaa hahmottamaan erilaisia tiedon muotoja, asettamaan niitä kontekstiin ja tarkastelemaan niitä kriittisesti.

Kontekstin ja laajojen valtarakenteiden ymmärtämättömyys ulottuu myös politiikkaan.

Ylöstalo kertoo, että Suomessa sekä globaalina trendinä on viime vuosikymmeninä ollut tietoon perustuva päätöksenteko politiikassa. Silti samanaikaisesti politiikan tarpeita palveleva tieto on määritelty hyvin kapeasti.

Pääasiassa tieto on taloustieteellistä ja siitä puuttuu ymmärrys laajemmista yhteiskunnallisista valtarakenteista, kuten sukupuolesta. Sukupuolentutkimus voisi olla oleellista ottaa huomioon muuallakin kuin tasa-arvopolitiikassa. Ylöstalo kertoo, että politiikan tietoon perustuvan päätöksenteon tiedollisissa hierarkioissa ei juurikaan nähdä laadullisella tutkimuksella tai teoreettisella tutkimuksella arvoa.

Naisvihan kitkeminen ei ole yksinkertainen tehtävä, varsinkin kun osalle misogyniaan perustuvat arvot ovat juurtuneet niin syvälle, etteivät tutkitun tiedon tulokset hetkauta heidän maailmankuvaansa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tutkitulla tiedolla ja sen selkeällä viestimisellä olisi mitään väliä. Tiedeviestintä ja erityisesti siihen kuuluva tiedekasvatus on resurssi, jonka avulla erityisesti media ja koulu voivat osaltaan auttaa naisvihamielisen tiedon kyseenalaistamista. Samanaikaisesti on toki surullista, että tiedeviestinnän resursseja täytyy vielä 2020-luvulla käyttää siihen, että vakuutellaan naisten olevan tasa-arvoisia miesten kanssa.