Viittätoista minuuttia vaille kolme Pinja Salminen keksi sen – stand up -esitys tästä tulee. Kaksi vuotta sitten keväällä teatteridiplomia suunnitellut lukiolainen päätti työryhmälähtöisen teatteriesityksen sijaan naurattaa yleisöä yksin ja kirjoitti ensimmäisen vitsinsä samalta istumalta. Keikkailu alkoi tamperelaisen Reunalla-klubin viimeisenä iltana. Sanottiin, että samana iltana klubi koki kuoleman ja uuden koomikon syntymän.
Salmisen tausta on teatterissa. Kirjoittanutkin hän on, liki koko ikänsä. Kerran “mies televisiosta”, sittemmin jo uransa lopettanut stand up -koomikko Jani Salo saapui tuuraajaksi teatteriporukkaan. Pienellä kylällä televisiossa esiintynyt oli ilmiö. Salo jätti Salmiseen lähtemättömän vaikutuksen kertomalla lajistaan. Nuori Salminen kiinnostui, muttei koskaan varsinaisesti tunnustautunut stand upin ystäväksi ennen kuin ryhtyi itse koomikoksi.
Lavalla erottuvat palo kirjoittamista ja esiintymistä kohtaan. Salmisen hahmo on esiintyessä “uusi sävy” itsestä. Alkuajoista setti on silti muuttunut kiltimmäksi, ja koomikko kokee lavahahmonsa pysyvän viattomana, vaikka sille sanottaisi jotain kauheata. Eikä sellaista asiaa olekaan, josta ei voisi vitsiä tehdä, kunhan vitsi on hyvä, hän toteaa.
Reaktio yleisöltä merkitsee Salmiselle sitä, että tulee kuulluksi. Sitä hän kokee kaipaavansa ja toisaalta stand upilta saavansa. Nauru on reaktiona autenttinen, ja siksi Salmisesta niin kaunis. Sitä kun ei voi päättää tapahtuvaksi.
–Lavalla tietää sen, että kun kontrolli on itsellä, yleisö ei naura ilkeästi. Vain, jos kukaan ei kuuntele, saattaa tuntea olonsa kirkkaissakin valoissa hyljätyksi.
”Seurakunnalla en keikkaa silti tekisi”
Salminen kertoo, että vielä stand up –komiikkaa ylempänä hänen elämässään on Jumala. Itse asiassa se on kaikkein tärkein asia. Hän ei pelkää yhdistää uskoa ja lavakomiikkaa. Alkuaikoina vitsit omasta uskonnosta olivat ilkeämpiä. Hän saattoi kertoa olevansa uskovainen siksi, että olisi “vähän tyhmä”. Sittemmin kulma on vaihtunut, sillä väite ei pidä paikkaansa, eikä sen ääneen sanominen tuntuisi enää oikealta.
Samalla tavalla lavalta pois on jäänyt negatiivinen puhe omasta ulkonäöstä, kun Salminen huomasi, ettei se ole järjin hauskaa. Mieluummin hän on tilanteen yläpuolella, eikä itseä siten tarvitse haukkua.
Salminen on toisinaan kokenut sisäisiä ristiriitoja siitä, että on uskova ihminen ja koomikko. Tunne on ollut vain itsellä, sillä ulkopuolista kyseenalaistusta hän ei juuri ole kohdannut. Seurakunnassa hän ei silti keikkaa tekisi, vaikka pyydetty on. Siellä materiaali ei toimisi samalla tavalla kuin stand up -klubilla.
Yhteys löytyy naurusta
Lavalla kaikkein onnellisin hetki Salmiselle on se kohta setistä, kun tulee tietoiseksi siitä, ettei voi enää epäonnistua. Ihmisiä on jo nauratettu tyystin. Onpa hän kerran laittanut yleisönsä syvähengittämäänkin oltuaan varma siitä, ettei pystyisi yleisön naurulta jatkamaan esiintymistä.
Hyvin menneen esityksen jälkeen Salminen kävelee takahuoneeseen ja napsauttaa nauhurin kiinni. Keikkavideoissa onnistuminen näkyy säteilevänä hymynä kasvoilla vielä takahuoneessakin. Aina uudestaan lavalle vie tunnevyöry siitä, että onnistuu ja hallitsee tilanteen.
Salminen katsoo kohti esiintymislavaa, ja kertoo stand upissa kaikkein kauneinta olevan ihmisten yhteys, erityisesti tällaisina yhteiskunnan aikoina. Mistä kaikesta yleisö katsomossa voisikaan olla eri mieltä.
–Kun huone on täynnä ihmisiä ja ne nauraa samalle asialle, se on niin kaunista. Ne voisivat riidellä, mutta ne nauravat.