Karri “Paleface” Miettinen, 47, toteaa, ettei ole enää kiinnostava median mielestä.

Räppärin tai taiteilijan dilemma on kuitenkin se, että kokeneena ajattelee olevansa parhaimmillaan tekijänä, mutta populaarikulttuurissa palvotaan nuoruutta.

– Jos 20-vuotiaana rakensin ensimmäisen talon, se oli varmaan ihan hyvä talo, mutta räystäät oli vinossa ja seinät ja ikkunat fuskas. Nyt kun on rakentanut 10 taloa niin tietää miten se tehdään.

Rap-kulttuurissa vanhempia tekijöitä arvostetaan. Miettinen kokee olevansa sopivassa iässä ja on todella tyytyväinen artistikuvaan, joka on tullut luoduksi.

Oma artistikuva on lopulta vain osittain hallittavissa, koska se on julkinen eläin. Se on omien tekojen, lausuntojen ja tekemisten seurausta, mutta hahmoon pystyy vain osittain vaikuttamaan.

Miettinen on tehnyt rauhan asian kanssa. Hän antaa esimerkkinä rapyhtye Flegmaatikot, joiden vanhat tekstit eivät enää kestä päivänvaloa. Niissä on vanhentuneita käsityksiä naiskuvasta ja päihteistä. Flegmaatikot ovat keikoillaan korjanneet nuoruudessaan kirjoittamiaan loukkaavia sanoituksia.

Miettinen sen sijaan ei koe, että hänellä olisi asioita, joita tarvitsisi liikaa nolostella omalla artistinurallaan.

– Se on myös kasvamista.

Opportunismia ja pelkuruutta?

– Pakko päästä räppään, lähen ettii micin, paljastan totuuksii kun epstein filesit, runoilee Miettinen lukiessaan aamun muistiinpanoja.

Miettinen ei koe olevansa ainoastaan yhteiskunnallinen räppäri. Kaikki Palefacen biisit eivät välttämättä ole temaattisesti kantaaottavia. Se on kuitenkin iso asia, joka liitetään artistikuvaan. Kaikkein isoimmat Miettisen biisit, kuten “Helsinki – Shangri-La” ja “Talonomistaja”, ovat kantaaottavia.

Musiikki on sekä hidas että nopea reagoimaan yhteiskunnallisiin asioihin. Esimerkiksi klassisessa musiikissa sykli on todella pitkä, jopa kolme vuotta sävellyksestä ensi-iltaan. Räppi taas on suhteessa nopea reagoija. Silti vaikkapa Gazan tilannetta ei suomiräpissä ole juurikaan kommentoitu.

– Kun suosio kasvaa tarpeeksi suureksi, on iso määrä kuulijoita ja lähellä koko kansan nimeä, ei välttämättä ole laskennallisesti järkevää alkaa vastustamaan rasismia tai puhumaan ihmisoikeuksista ja sodista.

Isoilla markkinapaikoilla olevilta artisteilta ei ole odotettavissa kantaaottavuutta. Silti Miettinen ihmettelee, miksi artistit eivät ota enemmän kantaa.

– Menestyvimpien nimien kohdalla herää kysymys, miksi he eivät edes kerran vuodessa tee edes jotain merkittävää postausta tai kannanottoa? Se on artistien tehtävä, koska he pystyvät sanomaan. Opportunismi ja pelkuruus vievät voiton.

Kantaa voidaan ottaa kuitenkin muutenkin kuin sanoituksilla.

Erityisesti pitää korostaa suomiräpin monimuotoistumista. Afrosuomalaiset tekijät, kuten Turisti, Ege Zulu ja Jore & Zpoppa, ovat nyt suurimpien joukossa.

– Se kertoo yhteiskunnallisesta muutoksesta ja on antiteesi populistiselle maahanmuuttovastaisuudelle.

Yksinkertaisesti olemassaolo ja se, että he ottavat ilmatilaa tässä ajassa riittää. Ei tarvitse sanoa mitään poliittista ollakseen poliittinen toimija.

Suomen “räppiskene” on poikkeuksellinen. Kaikkialla muualla Euroopassa räppi on ollut ensimmäisen polven maahanmuuttajien musiikkia jo 20–30 vuotta. Suomessa taas räppi oli pitkään lähinnä valkoisten ihmisten hallussa.

– Vaikka räpissä on paljon arvokonservatiivisuutta, toksista maskuliinisuutta ja kovia perinteisiä arvoja, siitä huolimatta siellä on myös kaikki identiteetit. Kysymys on siitä, onko kanavajohtajilla, TV-ohjelmien tuottajilla ja radiopäälliköillä munaa nostaa moninaisuutta esiin vai näytetäänkö edelleen Mikael Gabrielia, Pyhimystä ja Palefacea joka paikassa.

”Laaja harmaa vyöhyke”

Miksi räpissä käytettävä kieli on niin rajua?

Miettinen kääntyy kahden amerikkalaisen räpin legendan puoleen.

Nas on haastattelussa todennut:

– Räpissä ilmaistaan itseään: kerrotaan tarina, jonka ei tarvitse olla poliittisesti korrekti. Se olisi väärin hiphopin periaatteita kohtaan. Hiphopissa on kyse totuudesta, eikä totuudessa säästellä tunteita. Silloin ollaan tylyjä, rehellisiä, kaunistelemattomia, koomisia, mielikuvituksellisia. Räppi on kaikkea tätä. Räpissä voi tehdä mitä vain. Räppi on vapautta ja voimaa.

Jay Z kirjoittaa omaelämäkerrassaan:

– Räppi on taiteena petollista. Se näyttäytyy niin suoraviivaisena, henkilökohtaisena ja todellisena, että ihmiset ottavat sen täysin kirjaimellisesti. Ikään kuin todistajanlausuntona tai omaelämänkertana. Ja joskus käyttämänne sanat, n-sana, bitch, motherfucker, ja kielikuvien väkivaltaisuus häkellyttävät kuulijaa. Kaikki on vain valkoista kohinaa, kunnes he kuulevat bitch tai n-sanan. Ja sitten he jo huutavatkin, että siinäs näette. Näin heidän kapea näkemyksensä siitä, mistä tässä musiikkityylissä on kysymys, on jälleen osoitettu oikeaksi.

Sananvapauden näkökulmasta räppi operoi siis hyvän maun rajoilla. Pahamaineisista asioista kerrotaan provosoivalla tavalla.

Miettinen korostaa, että räpissä käytettävä kieli, kuten kieli muutenkin, tarvitsee huoltamista. Välillä pitää tarkistaa, onko moottorin 50 vuotta vanha syylari vielä toimiva.

Harmaata vyöhykettä on niin paljon, että Miettinen on yleensä sananvapauden puolella. Tärkeintä on, että ketään ei laiteta uuniin. Rasismi ei ole poliittinen vakaumus.

– Haluaisin ajatella, että räppärillä voi olla vähän laajemmat mahdollisuudet käyttää verbaliikkaa. Ei voida kuitenkaan alkaa peittelemään historiaa tai tekemään ennakkosensuuria. Se olisi historian ja todellisuuden manipulointia. Asiat tulee kontekstualisoida ja keskustella siitä, milloin ollaan punaisella vyöhykkeellä.

Räpissä, kuten yhteiskunnassakin, ollaan liu’unnassa ja prosesseissa. Yhteiskunnallinen tila ei ole staattinen ja erilaiset voimat muovailevat sitä. Arvopohjaa pitääkin aktiivisesti hakea.

“Teot pitää ownata”

Miettinen myöntää, että joskus räppärit unohtavat työskentelevänsä laajemmin yhteisössä. Kun teos julkaistaan, on se julkinen teos ja jos jotain haukutaan nimellä, on se kunnianloukkausasia. Jos tällainen teos päätetään kuitenkin julkaista, ei syytä voida täysin vierittää artistien niskaan.

– Jos biisi julkaistaan ja joudutaan poistamaan, on joku levy-yhtiön prosessi pettänyt.

Turistin ja Lewin yhteisbiisi “Mietin ääneen” herätti laajaa keskustelua räpin sananvapaudesta. Sanoituksissa oli paljon alatyylistä kieltä ja naisia alistavaa puhetta.

Myöhemmin kappale poistettiin. Miettisen mielestä heti, kun joudutaan menemään sensuurin puolelle, mennään metsään. Varsinkin takaisin vetäminen eli poistaminen vain paisuttaa ilmiötä.

– Turisti on ollut nuori, joka on ollut nousussa ja tarvinnut ohjaamista. Virheitä tapahtuu.

Jore & Zpoppa taas ovat nousseet otsikoihin muista syistä. Räppäri Zpoppan rikostausta nousi julkisuuteen ja aiheutti niin ikään laajaa yhteiskunnallista keskustelua nuorten ihannoimasta kulttuurista.

Miettinen uskoo maailmaan, jossa ihmisen pitää saada uusi mahdollisuus. Hän on tehnyt paljon vankilatyötä ja nähnyt, kuinka vangit maksavat kovaa hintaa siitä, että he ovat tehneet nuorena todella tyhmiä asioita. Miettisen mielestä hintaa ei voi ikuisesti maksaa.

– Tällä aikakaudella pitää osata kysyä: mitkä asiat ovat riittävän raskauttavia? On oikeusjärjestelmän antama rangaistus ja julkisessa asemassa oleville ihmiselle on paikallaan myös julkinen tuomio ja ihmisten sanktio. Mutta mikä on kohtuullinen rangaistus?

On näyttöä siitä, että proaktiivisesti hyvittämällä asioita on pystynyt hitaasti hyvittämään tekojaan.

Miettinen toivoisi, että Zpoppa maksaisi teoistaan, jotta syntyy mahdollisuus myös uuteen alkuun.

– Se on paljolti omasta viestinnästä ja muusta kiinni. Teot pitää ownata. Kuten demarien tapaus osoittaa edes kaikki poliitikot, jotka ovat kuitenkin julkisuuden ammattilaisia, ei ole aina kaikkein parhaita siinä. Täysi kiistäminen haiskahtaa aina.

”Back to the roots”

Yksittäisten ihmisten sananvapaus ei ole ikinä toteutunut näin hyvin. Miettisen mielestä etuoikeutettujen sananvapaus toteutuu jopa liian hyvin.

– Varsinkin populismin aikakaudella Overtonin ikkunaa pyritään jatkuvasti siirtämään. Se vaikuttaa siihen, miten asioista on sopivaa puhua julkisesti. Räpissä tätä on vielä vähemmän. Se on ristiriita hiphopin juurien kanssa. Rasismi ja hiphop ei koskaan tule kuulumaan yhteen.

Juuret ovat kuitenkin osittain unohtuneet. Enemmän ja enemmän tarvitaan sparraajia, jotka muistuttavat menneisyydestä. Niin räpissä kuin yhteiskunnassakaan ei voida olla katsomatta taaksepäin.