Internet on räjäyttänyt saatavilla olevan tiedon määrän. Jokaista uutista on mahdoton lukea. Ajaudumme varsin usein klikkaamaan kiinnostavimmat, räväkimmät linkit. Ne, jotka itseämme koskettavat, kuohuttavat.

Tämä asettaa politiikan journalismille ongelman: kuinka uutisoida asioista, joissa tunne ei saa näkyä, aikana, jolloin tunne kerää huomion? Politiikan uutisointi on perinteisesti ollut neutraalia, mutta sekin tarvitsee yleisönsä. Kuten politiikan toimittaja Maria Stenroos luennollaan Tampereen yliopistossa viime viikolla pohti, onko uutinen olemassa, jos kukaan ei sitä lue? Politiikan uutisoinninkin pitää siis alistua samaan klikkaustodellisuuteen. Tiedostaa, että on asioita, joita ei kannata laittaa klikkiotsikkoon. Sanoja kuten sote, Sdp tai valtioneuvosto. Keskeisiä, mutta ei kiinnostavia asioita.

Voiko politiikan uutisointi olla silti kaikkia kiinnostavaa? Vaikka asiat, joista uutisoidaan ovat kenties tärkeimpiä elämämme kannalta, ne saavat vähiten klikkauksia. Pitääkö politiikan journalismin lähteä ”klikkihuoraukseen” ja näin kenties menettää uskottavuuttaan?

Politiikan uutisointi on kuningaslaji. Se on puolueetonta, analyyttista raportointia. Maailmassa, jossa pelataan tunteilla, se ei ehkä kapua luetuimpien listalle. Eikä sen tulekaan. Politiikan journalismi ei kiinnosta kaikkia, eikä se saa menettää arvojaan yrittämällä olla kaikille. Rap-artisti Ruger Haueria lainatakseni: ”Jokaiselle jotain on ei mitään kellekään.”