Johtajuutta tarvitaan kriisin aikana, mediassakin. Kriisin keskellä toimittajat eivät kaipaa vapautta vaan selkeät ohjeet mitä, missä ja milloin saa ja pitää tehdä. Päätoimittajan pesti tuskin on siinä vaiheessa kovassa huudossa. Päätöksiä, mielellään oikeita, tulee tehdä nopealla tahdilla ilman tietoa, mihin ne voivat johtaa.

Kriiseistä opitaan, ja toimintatavat kehittyvät. Onlinejournalismi ei ole enää lapsenkengissään, mutta se on kehittynyt tuskastuttavan hitaasti. Jokaisen onnettomuuden, iskun tai kriisin aikana tehdään samat virheet. Kukaan ei vieläkään tiedä, milloin tieto on kyllin luotettavaa julkaistavaksi.

Turun puukkoiskun jälkeen sosiaalinen media tulvi vihaa lietsovia kuvia ja viestejä sekä virheellistä tietoa. Käsi ylös kaikki, jotka yllättyivät. Ei kestänyt kauaakaan, kun iltapäivälehtien Facebook-sivuille jaettiin paikalta silminnäkijävideota. Otsikossa julistettiin siinä huudettavan ”Allahu akbar”. Ei huudettu. Virhe huomattiin pian, mutta vahinko oli jo tapahtunut ja valhe levinnyt.

Netissä juttujen editointi lyödään laimin. Voisi luulla, että usean kohun jälkeen vastuussa olevat päätoimittajat ymmärtäisivät kiinnittää huomiota kiireessäkin kirjoitettujen juttujen asiavirheisiin. Jos samat virheet päätyvät jatkuvasti printtiin tai nettiin, ne alkavat nopeasti syödä lehden uskottavuutta ja karkottaa lukijoita. Vaikka nopeus on aikamme muotisana, se ei saisi olla itseisarvo, jonka saavuttamiseksi poljetaan maahan tiedon oikeellisuus. Kiire ja klikit tai maltti ja totuus. Valitse toinen.