Uuspakanuuden ei ensisijaisesti ajattelisi kuuluvan esimerkiksi vintage-kaupan markkinointistrategiaan. Instagram-syötteeni kuitenkin valaisi minulle tänä syksynä, että kekrin juhlinta ja muut pakanallisuuden muruset kulkeutuvat vaivatta nykyarkeen ja vintage-mekkojen sekaan. Uuspakanuus kiehtoo.
Uuspakanuus on kattokäsite lukuisille erilaisille maailman ja Suomen pakanallisista uskonnoista ammentaville liikkeille. Käsitteen alla noidat loitsivat, shamaanit rummuttavat ja kansanuskoiset pyhittävät luonnonkiertoa sulassa sovussa.
Suomalaisten uuspakanallisten yhdistysten jäsenmäärät liikkuvat sadoissa, mutta uuspakanoiden todellista määrää on tutkijoiden mukaan hankalaa arvioida. Iso osa pakanoista ei kuulu mihinkään viralliseen yhdistykseen vaan harjoittaa uskontoaan itsekseen tai netissä ja sosiaalisessa mediassa. Lisäksi tilastoimista hankaloittaa se, että pakanallisia uskontoja on lähes yhtä monia kuin uskojiakin. Oman uskon peruspilarit valikoidaan eri uskonnoista henkilökohtaisiin maailmankuviin ja mieltymyksiin perustuen.
Yksilökeskeisyys on ollut kovassa nosteessa teollistumisen, kaupungistumisen ja massatuotannon alkuajoista lähtien, eikä suosion kasvuvauhti osoita hidastumisen merkkejä. 1900-luvun puolivälissä maailmalla herännyt ja 70-luvulla Suomeen rantautunut uuspakanuus solahtaa sulavasti individualismin tarjoamiin raameihin.
Individualistiset uskonnolliset liikkeet leviävät paljon nimenomaan internetissä ja sen jatkumona sosiaalisessa mediassa, jossa valintoja voi tehdä itse. TikTokissa pystyy pyyhkäisemään seuraavaan uuspakanuusvideoon samalla sekunnilla, kun aiempi osoittautuu tylsäksi. Sen sijaan saarnan sisältöön on kirkonpenkistä käsin enää hankala vaikuttaa. Toisaalta jos netissä tulee vastaan jokin kiinnostava suuntaus tai rituaali, siitä voi kaivella lisää tietoa niin kauan kuin silmät kestävät sinistä valoa.
Monet pakanat pysyttelevätkin pakanoina ainoastaan sosiaalisessa mediassa, sillä bittiavaruuden ulkopuolella saatetaan pelätä muiden reaktioita ja ennakkoluuloja.
Pakanuus-termissä on ollut kielteinen pohjavire, sillä vahvasti kristillisissä länsimaissa pakanuudella on historiallisesti tarkoitettu kristinuskon oppien vastaisia ja siksi tuomittavia uskomuksia. Lisäksi pakanuus voi pelottaa: esimerkiksi noidat ovat pakanuuden ulkopuoliselle ennemmin satujen julmia juonittelijoita kuin uskonnonharjoittajia siinä missä muutkin.
Väkevät loitsut ovat kuitenkin harvoin syy pakanuudesta innostumiseen. Tavanomaisemmin kiinnostuksen juuret ovat henkilökohtaisen uskonpolun raivaamisen lisäksi muun muassa ilmasto- ja eläinoikeusaktivismissa tai feminismissä. Uuspakanuutta on siis muiden uskontojen tapaan mahdotonta irrottaa ympäröivästä maailmasta ja yhteiskunnasta. Pakanauskon taustalla saattaa myös olla halu vaalia kansanperinnettä ja -historiaa tai pyyhkäistä pölykerros aikoinaan marginaaliin jääneiden uskomusten päältä.
Bittiavaruuden ulkopuolella saatetaan pelätä muiden reaktioita ja ennakkoluuloja.
Myöskään yhteisöllisyys ei katoa uskonnosta, vaikka uskonasioiden äärelle ei kokoonnuttaisi moskeijaan tai synagogaan vaan Facebook-sivulle. Pirstaloitunut ja maantieteellisistä rajoista riippumaton uuspakanuus tarvitsee toisenlaisia yhteisöllisyyden muotoja kuin kukkulan laella kököttävän kirkon.
Vaikka internet ja sosiaalinen media ruokkivat pakanuuden yksilökeskeisyyttä, ne ovat yhtä lailla olennaisia välineitä toisten pakanoiden kohtaamisessa ja uskon jakamisessa. Yhteisiä rituaaleja voidaan suorittaa, vaikka välissä olisi satoja tai tuhansiakin kilometrejä.
Toisaalta ei ole rikos kaivata yksilöllisiä olemassaolon vastauksia tai sosiaaliseen mediaan sopivaa uskonnollisuutta. Uuspakanuutta voisi ennemmin taputtaa olalle siitä, että vaikka sen juuret ovat muinaisissa uskomuksissa, se on ottanut nykyajan haihatukset haltuun.
Analyysin lähteinä on käytetty muun muassa väitöskirjatutkija Essi Mäkelän haastattelua, Nika Potinkaran tutkimusartikkelia Postmodernit pakanat sekä lukua “Paganism in Finland” kirjasta Western Esotericism in Scandinavia.