Lukioiässä en kokenut suuria paineita ylioppilaskirjoitusten tuloksista. Opo kertoi silloin meille opiskelijoille, että riittää, kunhan pääsee läpi. Ei mennyt aikaakaan, kun saimmekin tiedon, että vuodesta 2020 lähtien yhteishaussa tullaan valitsemaan valtaosa opiskelijoista ylioppilastutkintotodistuksen perusteella yliopistoihin.

Epätoivon tunne valtasi minut. Teiniajan sekava ja vaikea elämäntilanne vaikutti siihen, että en menestynyt kirjoituksissa kovinkaan hyvin. Jo valmiiksi kaukaiselta tuntunut haave korkeakoulupaikasta tuntui lipuvan entistä kauemmaksi. Moni nuori on tällä hetkellä samassa tilanteessa kuin itse olin silloin.

On toki hienoa, että ylioppilaskirjoituksissa tehty kova työ voidaan palkita korkeakoulupaikalla, mutta kaikille se ei ole mahdollista. Todistusvalinta omalta osaltaan vaikuttaa siihen, että meidän koulutuksemme eriarvoistuu entistä aikaisemmassa vaiheessa.

Todistusvalinnan aseman vahvistuminen saa lukiolaiset haluamaan parhaita mahdollisia tuloksia ylioppilaskirjoituksista. Vahvistusta haetaan esimerkiksi erilaisista valmentavista kursseista kuten maksullisista kielikursseista, jotka tuntuvat jo melko arkisilta. Erilaisia valmennuskursseja on ollut Suomessa 1970-luvulta lähtien, eikä niissä sinällään ole mitään uutta. Sen sijaan uutta on se, että ne kohdistuvat entistä nuorempiin.

Maksullisia tutorpalveluja mainostetaan jo yläkouluikäisille: ”Tällä valmentavalla kurssilla saavutat unelmiesi lukiopaikan”, kertoo eräs mainos. Mitä tapahtuu, kun jo peruskouluvaiheessa perheen maksukyky erottelee opiskelijoita toisistaan?

Viimeaikainen tutkimuskeskustelu Suomessa on osoittanut, että perheen taloudelliset resurssit näkyvät lasten ja nuorten koulutuspolulla useimmissa eri vaiheissa, nykyään jopa peruskoulusta lähtien korkeakouluhakuun asti. Suomessa ei kuitenkaan osteta koulupaikkoja, kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa, joissa jako yksityisen ja julkisen koulutuksen välillä on selkeä. Suomessa ongelmana on se, että yksityistäminen ja rahan vaikutus tapahtuvat piilossa: vaikka koulutus itsessään on Suomessa maksutonta, opiskelijoilla on eriarvoinen mahdollisuus panostaa rahallisesti hakuvaiheessa, juuri vaikkapa valmennuskurssien muodossa.

Suomessa ongelmana on se, että yksityistäminen ja rahan vaikutus tapahtuvat piilossa.

Lukiolaisten paineet ovat kovat, ja koulutuskentällä tapahtuneiden uudistusten myötä väitän, että paineet tulevat jatkossa siirtymään nuorilla entistä aiemmaksi. Jo nyt pirkanmaalaisista 8. ja 9. -luokkalaisista 20,7 prosenttia on kohtalaisesti tai vaikeasti ahdistunut. Vuonna 2019 luku oli 12,5 prosenttia. Lisäksi Suomen korkeakouluhaku on yksi OECD maiden kilpailullisimmista.

Valmennuskurssit ovat löytäneet itselleen tämän kaiken keskeltä täydellisen markkinaraon. Lähtökohtaisesti valmennuksia tai tutorpalveluita ei osteta, jos opiskelija tarvitsee apua opiskeluiden läpipääsyssä. Valmennuksista haetaan nimenomaan pientä extraa: varmistusta siihen, että opiskelupaikka varmasti aukeaa. Kun nuori näkee, että kaveri ostaa itselleen valmentavan kurssin, herää ajatus, että pitäisikö minunkin ostaa, jotta pärjään.

Valmennuskurssi tai yksityinen tutor voi parhaassa tapauksessa auttaa opiskelupaikan avautumisessa, tai ainakin tuoda turvan tunnetta hakuvaiheessa. Mutta mitä käy niille nuorille, joilla ei olekaan varaa maksaa valmennuksista?

Paineet ja ahdistus lisääntyvät, ja erot hyvinvoinnissa hyvä- ja huonotuloisten välillä syventyvät. Herää kysymys, riittääkö keskinkertaisuus enää mihinkään. Tarvitseeko jokaisen olla erikoinen tai paras jossain? Fakta on se, että jokainen ei voi olla paras.

Suunta, johon koulutuksemme kulkee, ei ole kestävällä pohjalla. Jos odotamme siihen asti, että kokonainen sukupolvi on burnoutissa, on liian myöhäistä muutokselle.

Analyysissä on hyödynnetty kasvatustieteiden apulaisprofessorin Sonja Kosusen haastattelua. Kuuntele haastattelu täältä.