Kun olin teini, pidin monta vuotta blogia. Keveitä kertomuksiani kommentoitiin yleensä varsin kannustavasti, mutta niiden sijaan muistan edelleen parhaiten yhden ilkeän kommentin. Journalistina en välttämättä kuule olevani ainoastaan ihan tyhmä tyyppi. Pahimmillaan voin joutua kohtaamaan häirintää tai uhkailua suurelta ryhmältä, jonka yksi henkilö on joukkoistanut ja osoittanut häirinnän kohteen. Tätä ilmiötä kutsutaan joukkoistetuksi häirinnäksi eli maalittamiseksi.

Journalistien maalittaminen ei ole uusi ilmiö, vaan sitä on tapahtunut jo aikana ennen digitalisaatiota. Silloin journalisteihin kohdistui esimerkiksi joukkoistettuja, häirintään pyrkiviä kirje- ja puhelukampanjoita. Täydellisesti muuttunut viestintä- ja verkkoympäristö on kuitenkin kasvattanut joukkoistettua häirintää, koska tapaukset ovat yhä julkisempia, laajempia ja helpompia toteuttaa erityisesti sosiaalisessa mediassa.

Tästä valitettavan hyvä esimerkki on Iltalehden kesätoimittaja Ida Erämaahan kohdistunut maalittamiskampanja kesäkuussa. Erämaahan kohdistettiin verkkohäirintää ja uhkauksia, ja jopa Erämään isä ja isäpuoli saivat kehottavia viestejä: “laita se tyttösi kuriin”. Tapaus on omiaan osoittamaan sen, että journalistien kohtaama häirintä kohdistuu hyvin usein toimittajan persoonaan ja yksityisiin asioihin eikä journalistiseen työhön.

Tällaisten tapausten myötä on helppo ymmärtää, miksi maalittaminen pelottaa. Kukaan ei voi koskaan tietää, kuinka laajaksi maalittaminen voi yltyä ja kuinka pitkälle maalittajat ovat valmiita menemään.

Maalittamisilmiön katkaisukeinoksi on esitetty sen kriminalisointia. Kehitys on kuitenkin pysähtynyt, sillä maalittamisen kriminalisointi on poistettu uuden hallituksen tavoitteista, kerrotaan oikeusministeriön tiedotteessa. Vielä Marinin hallituskaudella lakimuutokset olivat esillä, mutta asia eteni hitaasti.

Kriminalisointi ei kuitenkaan olisi paras ratkaisu ongelmiin ainakaan journalistien kannalta. Maalittaminen, jonka pääasiallinen areena on verkko ja jonka aseena käytetään verkkohäirintää, on pitkälti sisäistetty kulttuurinen ilmiö. Enää yhden ihmisen ei siis tarvitse suoraan käskeä toimimaan häiritsevästi, vaan osoittaa kohde. Yleisöllä on sitten tapana ymmärtää, mitä tietyssä sävyssä tikunnokkaan nostetulle henkilölle halutaan tehdä. Siksi toiminnasta rankaiseminen nimikkeellä maalittaminen voisi tuoda vain lisää epäselvyyksiä.

Olisikin huomattavasti hyödyllisempää pyrkiä hyödyntämään jo olemassa olevia mahdollisuuksia hallita maalittamista. Nykyisen lainsäädännön puitteissa olisi keinoja puuttua häirintään ja uhkailuun esimerkiksi kunnianloukkauksen tai laittoman uhkauksen rikosnimikkeillä. Ongelmana on kuitenkin se, ettei näitä keinoja hyödynnetä, rikoksia ei tutkita, eikä niistä toimeenpanna rangaistuksia.

Tutkijatohtori Ilmari Hiltusen mukaan poliisille tehtyjä rikosilmoituksia häirinnästä jätetään hyvin usein vähäisyysperusteella syyttämättä tai resurssisyistä kokonaan tutkimatta. Siitä välittyy selkeä viesti yleisölle: yhteiskunta ei ole kiinnostunut suojelemaan häirinnän uhreja tai asettamaan rikosoikeudellisia seurauksia häirintään osallistuville. Suomen tasolla maalittamistapaukset eivät ole ainakaan toistaiseksi riistäytyneet käsistä, joten nyt ilmiöön puuttuminen olisi oivallista.

Julkinen työ ei kuitenkaan tee journalistista automaattisesti julkisuuden henkilöä eikä vapaata riistaa yleisölle yksityiselämää myöten.

Jos häirintätapauksia ei oteta vakavasti, on suorana uhkana häirinnän lisääntyminen. Jo toteutuneita uhkia ovat journalistisen työn henkisen kuormituksen lisääntyminen ja journalistisen työn houkuttelevuuden lasku. Työ tiedotusvälineissä mietityttää erityisesti opiskelijoita, mukaan lukien minua, sillä kuka nyt jaksaisi työkseen tulla häirityksi.

Jokaisen pitäisi olla journalistien kokemasta häirinnästä edes hieman huolissaan, koska se ei ole vain toimittajien ongelma. Jos häirinnän uhan myötä tiettyjä aiheita jätetään käsittelemättä, journalismin moniäänisyys kärsii ja tärkeitä näkökulmia voi jäädä kokonaan pois tiedonvälityksestä. Silloin puhutaan jo merkittävistä yhteiskunnallisista uhista: itsesensuurista, vapaan tiedonvälityksen heikentymisestä ja demokratian kaventumisesta.

60 lukijan blogiani ei voida lukea yhteiskunnallisesti merkittäväksi tekijäksi. Journalisti kuitenkin toimii julkisessa ammatissa, jolloin on luonnollista, että työhön kohdistuvaa kritiikkiä on opeteltava vastaanottamaan. Julkinen työ ei kuitenkaan tee journalistista automaattisesti julkisuuden henkilöä eikä vapaata riistaa yleisölle yksityiselämää myöten. Se täytyisi kaikkien ymmärtää.

Analyysissä on hyödynnetty tutkijatohtori Ilmari Hiltusen väitöskirjaa ja haastattelua Radio Moreenissa. Kuuntele, millainen journalisteja huolestuttava ja jopa demokratiaa uhkaava ilmiö maalittaminen on ja tutkitaanko journalistien kokemaa häirintää tarpeeksi.