Uskonnollinen vakaumus oli pitkään minulle täysin vieras todellisuus. Olen sekulaarista perheestä, jossa todistin kristinuskoa vain joululauluissa, äitini keräämissä keraamisissa enkeleissä ja isoäitini sängyn yläpuolella hiljaa riippuvassa ristissä.

Vaikka usko oli minulle kaukaista, tiesin miltä tuntuu seistä jonkin niin suuren edessä, ettei pysty tekemän muuta kuin laskemaan päänsä ja nöyrtyä. Vasta hiljattain ymmärsin, että joku toinen voisi kuvailla kokemusta Pyhyyden ja Jumalan kohtaamiseksi.

Jokin uskossa on kuitenkin aina vetänyt minua puoleensa. Kristinusko näyttäytyy kiehotavana maailmana, johon paeta tätä alati muuttuvaa yhteiskuntaa. Teologisiin tarinoihin saattoi upota kuin mihin tahansa kansantarinaan, ja koin lohdulliseksi ajatuksen siitä, että jokin voima tuolla jossain tasapainoilee kaiken täällä tapahtuvan pahan kanssa.

Pian kuitenkin huomasin tämän hyvin yksityisen ja jopa salaisen kiinnostukseni muuttuvan yhä yleisemmäksi ilmiöksi ympärilläni. Yllättäen uskontokriittisessä sosiaalisessa piirissäni keskusteluiden sävy muuttui ja jokunen ystäväni päätyi käymään seurakunnan tapahtumissa. Käännös tuntui hurjalta. Silloin mietin, mitä te oikein etsitte? Tuntevatko ystäväni samoja asioita kuin minä vai kokevatko he jotain erityistä?

Konservatismi ja uskon suosio eivät kuitenkaan kulje käsikädessä.

Tuoreiden tutkimusten mukaan ilmiö uskoon kääntyvistä nuorista ei rajoitu vain omaan lähipiiriini. Viime aikoina nuorten kiinnostus kristinuskoa kohtaan on kasvanut ympäri maailmaa. Kirkon asema on pitkään heikentynyt, mutta nyt nuorten kristittyjen määrä on voimakkaassa kasvussa länsimaissa.

Nousu on ollut radikaalia viime vuosina myös Suomessa. Pelkästään rippikoulun käyneiden uskovien määrä on miltei kaksinkertaistunut viimeisen viiden vuoden aikana. Kokonaisuudessaan ilmiö paikantuu kaupunkeihin, joissa nuoret tunnustavat Jumalaa ja uskoa Jeesuksen ylösnousemukseen enemmän, kuin missään muualla. Jokin sukupolvemme uskonnollinen herääminen on tapahtumassa, mutta miksi?

Z-sukupolven kasvua varjostaa epätoivo. On helppoa ymmärtää, että koronan aiheuttamasta eristäytyneisyydestä traumatisoituneet ja yksilökeskeisen yhteiskunnan pyörteisiin hukkuneet nuoret hakeutuvatuvat uskon pariin. Se tarjoaa yhteisön ja kokemuksen tarkoituksesta, kuin ilmaiseksi. Monikriisisessä ajassa seurakunnat ovat osanneet hyödyntää mahdollisuutensa ruokkia näitä ihmiskontaktin nälässä kasvaneita nuoria.

Usko voidaankin kokea vastakulttuurisena. Kyselytutkimukseen vastanneet nuoret kertoivat pitävänsä uskoa vastapainona länsimaiden maalliseen, yksilökeskeiseen ja materialistiseen kulttuuriin. Toisin kuin edeltävät sukupolvet, jotka kapinoivat vanhoillisia tapoja eroamalla kirkosta, tämä uusi päättää liittyä kirkkoon. Valtakulttuurista poikkeavasti seurakunta tarjoaa heille paikan, jossa voi oikeutetusti odottaa lähimmäisen rakkautta ja epäitsekkyyttä.

Kuuntele mitä yliopistolehtori Pietari Hannikainen sanoo uskon luomasta vastakulttuurista. Voit myös lukea kommentin.

Toinen mahdollinen syy voi olla jatkuvasti kasvava sietokykymme vieraille aatteille ja uskoille. Suomalaiset ovat pitkään kantaneet uskoa hiljaa ja yksityisesti. Nyt maahanmuuton luoman monikulttuuritumisen seurauksena erilaiset maailmankatsomukset ovat enenevissä määrin esillä. Uskon ollessa näkyvää siitä tulee mahdollinen vaihtoehto myös niille, joille se ei ole ollut kasvaessa läsnä.

Suosittuna perusteluna ilmiölle on myös pidetty voimakkaasti uutisoitua konservatiivisten arvojen nousua. Teologian tutkijan Pietari Hannikaisen mukaan konservatismi ja uskon suosio eivät kuitenkaan kulje käsikädessä. Kyselytutkimukseen vastanneet nuoret kertovat, että heihin vetoaa nimenomaan avoin seurakunta, joka ei rajoita tai tuomitse heitä.

Avoimuuden tarve selittääkin ilmiön selkeän kaupunkipainotteisuuden. Avoimia seurakuntia esiintyy erityisesti kaupungeissa ja siellä asuvilla on verrattain helpoin pääsy vapaaseen ja arvoliberaaliin uskonyhteisöön. Esimerkiksi Tampereella järjestetään kerran kuussa sateenkaarimessu, joka on tarkoitettu korjaavaksi kokemukseksi seksuaalivähemmistöön kuuluville uskoville. Helsingissä taas Kallion seurakunta järjestää sateenkaareville nuorille omien messujen lisäksi raamattupiirejä ja muuta toimintaa.

Elvyyttääkseen asemaansa kirkon on nyt taivuttava vastaamaan nuorten tarpeita. Uskonto näyttäytyy yhä useammalle mahdollisuutena löytää jotain pysyvää. Ehkä lopulta kysymys ei ole siitä, miksi niin monet nuoret etsivät Jumalaa, vaan siitä, mitä he toivovat löytävänsä: tarkoituksen, yhteisön ja lupauksen siitä, ettei jää yksin.

Helsingin yliopiston lehtori Pietari Hannikainen kertoo aiheesta myös pitkässä haastattelussa.