Huippu-urheilija nostaa keskittyneesti 90-kiloista tankoa levypainoineen. Katsoja toivoo kilpailijalle hyvää suoritusta, kunnes selostaja mainitsee hänen olevan transnainen. Tunnelma vaihtuu kotisohvalla hetkessä odottavasta epäluuloiseksi. Surullisen moni koki avoimesti transsukupuolisuudestaan puhuneen Laurel Hubbardin kisaamisen naisten sarjassa Tokion olympialaisissa epäreiluna ja kohtuuttomana.
Miksi on normaalia, että jotkut joutuvat jatkuvasti todistelemaan, että he ovat mitä sanovat olevansa?
Tällä hetkellä miltei kaikkien lajien arvokilpailuissa on erikseen naisten ja miesten sarjat. Ilman sukupuolten erottelua kilpailut tuskin voisivat toimia.
Sukupuolen ajattelu vain biologisena, syntymässä määritettynä asiana jättää kuitenkin transsukupuoliset ja muihin sukupuolivähemmistöihin kuuluvat urheilijat marginaaliin. Se vaikeuttaa heidän pääsyään kilparadoille, joille he oikeasti kuuluisivat.
Kansainvälinen olympiakomitea (KOK) on määritellyt transsukupuolisten urheilijoiden osallistumisen kilpailuihin testosteronitasojen ja sukupuolen ilmoittamisen pohjalta. Sukupuolta ei saa vaihtaa ilmoituksen jälkeen vuosiin. Testosteronitasojen mittaamisessa puhutaan nanomooleista litrassa, naurettavan pienistä mittayksiköistä.
Testosteronin lisäksi naisurheilijoilta ei mitata muita ominaisuuksia. Kyseistä hormonia pidetään siis urheilumaailmassa ylivoimaisena. Tutkimusta asiasta on kuitenkin melko vähän.
Miksi testosteronia pidetään voittamattomana piirteenä, kun miestenkin hormonitasojen välillä on eroja?
Urheilussa etsitään luonnonlahjakkuuksia. Harva huippujuoksija on luontaisilta ominaisuuksiltaan yhtä sopiva sekä lyhyisiin että pitkiin matkoihin. Toisessa vaaditaan enemmän räjähtävyyttä, toisessa enemmän kestävyyttä. Jokaisessa urheilulajissa on hyötyä jostakin piirteestä, joka toisilla on ollut syntymästään lähtien. Siispä testosteroni ei voi olla yksinään se ominaisuus, joka erottaa hyvät parhaista.
Tästä huolimatta transsukupuolisten urheilijoiden ylivoimaisuudesta naisten sarjoissa ollaan huolissaan. Oikeasti vain pieni osa transurheilijoista pärjää lajeissaan merkittävän hyvin tai paremmin kuin keskivertourheilija. Ainoa julkisesti trans- ja muunsukupuolisuudestaan puhunut urheilija, joka on voittanut olympiamitalin, on kanadalainen jalkapalloilija Quinn. Transurheilijat ovat urheilussa vähemmistöä, minkä vuoksi heidän tuloksiaan ei voi suoraan verrata muihin.
Miksi testosteronia pidetään voittamattomana piirteenä?
Nykyurheilussa sukupuolta ei enää testata systemaattisesti. Nyt naisurheilija joutuu testattavaksi vain, jos herää epäilys siitä, kilpaileeko hän oikeassa sarjassa. Testausta voidaan perustella muun muassa ylivoimaisilla tuloksilla. Hyvä esimerkki tästä on eteläafrikkalainen keskimatkanjuoksija Caster Semenya, joka on voittanut urallaan kaksi olympiakultaa ja monia maailmanmestaruuksia. Häneltä evättiin pääsy Tokion olympialaisiin korkean testosteronitason vuoksi.
Lehtipalstoja silmäillessä törmää ikävään tosiasiaan. Valtaosa sukupuolentestaukseen joutuvista naisista on kotoisin muualta kuin länsimaista. Foreign Policy -lehden artikkelin mukaan kehittyvistä maista tulevat urheilijat eivät ole usein korjauttaneet sukupuoltaan kirurgisesti. Tällaiset “normalisoivat”, mutta epäeettiset prosessit ovat yksi keino välttyä sukupuolentestaukselta. Kuka kuitenkaan haluaisi muokata itseään pysyvästi tavalla, joka ei tunnu oikealta?
Lisäksi asiaan saattaa liittyä myös ennakkoluuloja ja rasismia. Länsimaisia kauneusihanteita vastaavat urheilijat eivät joudu sukupuolentestaukseen, vaikka he olisivat todella ylivoimaisia. Norjalainen Therese Johaug on hallinnut naisten maastohiihtoa jo vuosikausia, mutta hän ei ole koskaan joutunut todistelemaan sukupuoltaan.
YK:n ihmisoikeusjulistuksessa sanotaan, että kaikilla tulee olla oikeus ihmisarvoon ja tasa-arvoiseen kohteluun sukupuolesta riippumatta. Vuoden 2015 lausunnossa KOK toteaa, että transurheilijoille on varmistettava mahdollisuus osallistua kilpailuihin. Myös Suomen liikuntalakiin on kirjattu tavoite edistää liikunnan ja huippu-urheilun eettisiä periaatteita ja yhdenvertaisuutta.
Tasa-arvo, yhdenvertaisuus ja eettisyys ovat arvoja, jotka tekevät meistä ihmisiä. Näiden arvojen pohjalta jokaisella urheilijalla pitäisi olla oikeus kilpailla sarjassa, joka vastaa hänen omaa identiteettiään. Lokerointi ja ihmisen pakottaminen joksikin muuksi kuin mitä hän itse kokee olevansa on epäinhimillistä.
Jutussa on hyödynnetty myös liikuntapedagogiikan yliopistonlehtori Marja Kokkosen haastattelua.