Tuomas Nikulinin analyysi: Mielivaltaiset luokittelumme määrittävät, kuka on kaveri ja kenet saa syödä

Tuomas Nikulin

Nuori voitonnälkäinen esteratsastaja kertoi lehdessä, kuinka häntä oli jännittänyt hypätä aiempaa korkeampia esteitä. Mietin lukiessani, mahtoiko hän olla ainoa, jota jännitti. Ratsastajan mukaan eräästä hevosesta tulisi hyvä ratsu, koska se oli hyväluonteinen, kiltti ja rehellinen. Jutun esittämässä maailmassa hevoset välineellistyivät ratsastajan menestyksen mahdollistajiksi, joita voi ostaa ja kouluttaa tarpeisiinsa sopiviksi. Häkellyn usein, miten ristiriitaista eläinrakkaaksikin tunnustautuvien ihmisten käytös eri lajeja kohtaan voi olla.

Valmisteilla oleva eläinsuojelulaki on nimetty eläinten hyvinvointilaiksi. Monenlainen hyväksikäyttö kuitenkin sallitaan yhä, ja eläimet ovat jatkossakin ihmisten armoilla. Marraskuussa lakiehdotuksen esittelytilaisuudessa tutkija Elisa Aaltola huomautti toistuvasti, että taloudellinen hyöty ei voi olla oikeutus eläinten hyvinvoinnin selvälle rikkomiselle. Eettisesti kestävää ei ole myöskään eläinten erilainen kohtelu niille annetun käyttötarkoituksen mukaan.

Janoamme luokitteluja ja vastakohtia. Haluamme saada järjestystä sekavaan maailmaan sijoittelemalla asioita lokeroihin siitä huolimatta, että tiedostaisimme jaottelujen olevan enemmän tai vähemmän keinotekoisia. Ominaisuudet, joilla luokitteluja teemme, ovat usein mielivaltaisesti valittuja.

Luokittelu itsessään ei välttämättä olisi ongelma, ellemme arvottaisi luokkia. Usein kuitenkin teemme niin ja nostamme oman ryhmämme muiden yläpuolelle. Moni pitää ihmistä henkisiltä kyvyiltään aivan ylivertaisena olentona. Muita eläinlajeja arvotetaan niiden viehättävyyden, viihdyttävyyden tai hyödynnettävyyden perusteella.

Häkellyn usein, miten ristiriitaista eläinrakkaaksikin tunnustautuvien ihmisten käytös eri lajeja kohtaan voi olla.

Tasaisin väliajoin pöyristytään koirien syömisestä jossain päin maailmaa, vaikka toisaalla lehmien tai sikojen syöminen on yhtä mahdoton ajatus. Youtubesta löytyy videoita, joissa koehenkilöt ovat raivoissaan, kun heidän uskotellaan juoneen jonkun muun kuin lehmän utareista tullutta maitoa.

Myös vastapari ihminen–eläin on jaotteluna kovin hatara. Eläinkuntaan kuuluu niin monenlaisia olentoja – ihminen mukaan lukien – ettei kaikkien muiden lajien niputtamista yhteen voi pitää erityisen järkevänä. Ihmisen ja simpanssin dna on 99-prosenttisesti sama, hirvellä ja supikoiralla on vähemmän yhteistä.

Silti ihmisten ja eläinten erottelu elää vahvana, ja perusteluja haetaan jopa Raamatusta, jossa Jumala kehottaa ihmistä hallitsemaan ”meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.”

Evoluutiokin on totuttu näkemään ylivoimaisilla aseillaan valloittavan ihmisen sankaritarinana. Kaiken huipulle on noussut voimakas, aggressiivinen ja kilpailuhenkinen ihminen – mies. Tarpeen tullen ihmisten käyttäytymistä voidaan puolustaa vetoamalla alkukantaiseen eläimellisyyteen, vietteihin, voimaan ja mittelöntarpeeseen.

Älynsä ihmiset ajattelevat olevan eläinkunnan kehittyneintä.

Älynsä ja oveluutensa ansiosta osa ihmisistä ajattelee, että on oikein pitää yllä massiivista eläintuotantoa, jossa maailmanlaajuisesti tapetaan päivittäin 180 miljoonaa broileria ja 800 000 nautaa.

Tällaisen tehtailun tehostaminen huippuunsa on toki vaatinut älyä ja taidokkuutta, mutta luonnollisuus, jolla lihansyöntiä usein perustellaan, ei tule ensimmäisenä mieleen eläintehtaita ajatellessa. Ennemmin ne ovat osoitus pohjattomasta julmuudesta ja voittojen maksimoinnista.

Lukuisten tutkimusten mukaan eläinten tarpeeton kärsimys tuomitaan laajasti. Nykyisenlainen eläintuotanto on kaukana ihmisten arjesta, eivätkä tuottajatahot halua prosessejaan juurikaan esitellä. Silloin tällöin julkisuuteen nousevat aktivistien kuvaamat videot ja kuvat tuotantolaitoksilta kuitenkin ohitetaan yleensä tarkoitushakuisina, asiayhteydestä irrotettuina, yksittäistapauksina tai jopa täytenä huijauksena.

Ihmiset ovat taitavia välttelemään epämukavaa tietoa, keksimään selityksiä ja poimimaan itselleen sopivat tosiasiat. Ymmärrystä ja empatiaa liikenee helpoiten lähipiiriin. Kun suomalaisilta kysyttiin eri eläinten mielellisistä kyvyistä, arviot eivät aina osuneet tieteellisesti oikein, vaan perustuivat pikemminkin eläimen tuttuuteen.

Koiraa pidettiin mieleltään kyvykkäimpänä, kun tuotanto- ja villieläimet jäivät kauas taakse. Kalan kykyyn aistia kipua ei suostunut moni uskomaan ollenkaan. Ei ole ihme, että on vaikea eläytyä sellaiseen kärsimykseen, jota ei edes usko tapahtuvan.

Kykyä empatiaan voi kuitenkin laajentaa ja kehittää. On huomattu, että jo pelkkä empatian kehittämisen mahdollisena pitäminen voi lisätä empatiaa. Kuka voisi välittää tämän tiedon eläinten hyvinvointilain valmistelussa mukana oleville?

Ehkä se saisi aikaan itseään ruokkivan kehityksen, jonka lopputuloksena olisi laki, joka nostaa eläinten hyvinvoinnin ja itseisarvon keskiöön ja jättää ihmisen tarpeineen kerrankin kakkoseksi.

 

Jutussa on käytetty lähteenä muun muassa Elisa Aaltolan ja Sami Kedon kirjaa Empatia – myötäelämisen tiede.