Istuin viime perjantaina tamperelaisen teatterin pimeydessä katselemassa suomalaista musiikkiteatteria. Musiikin, tanssin ja draaman yhdistelmästä nauttiminen on minulle paras tapa irtautua arjen ajatuksista, rentoutua ja viihtyä. En liene yksin ajatusteni kanssa, sillä teatterisali oli perjantaina lähes täysi. Yleisö on palaamassa teattereihin, mutta koronaa edeltävistä ajoista ollaan kuitenkin vielä kaukana.
Teatterissa kävi viime vuonna yhteensä noin 950 000 katsojaa, mutta vuonna 2019 katsojia oli 2,6 miljoonaa. Alan edunvalvontajärjestö otti huhtikuussa kantaa siihen, että koronapandemia ei ole vielä teattereiden osalta ohi. Vaikka yleisörajoitukset ovat poistuneet, teatterit joutuvat edelleen perumaan esityksiä. Kriisi on myös muuttanut yleisön suhdetta teatteriin: epävarmuus värittää ostopäätöstä, ja lippuja ostetaan vasta hyvin lähellä tapahtuma-aikaa.
Niin paljon kuin yhdessäoloa ja kulttuuria korona-aikana kaivattiinkin, löydämme itsemme tilanteesta, jossa vierivieressä istuminen ei välttämättä tunnukaan luontevalta tai turvalliselta. Itsekin onnistuin katselemaan musikaalia rentoutuneena vain niin kauan, kunnes selkäni takana alettiin yskiä holtittomasti. Koronan jälkeen teatterissa käymiseen on liittynyt riski sairastumisesta. Opettelemme parhaillaan uudelleen tottumusta teatterissa käymisestä ja yhdessäolosta.
Tampereen yliopiston teatterityön professori Pauliina Hulkko pohti taannoisessa haastattelussa, voisiko käynnissä olla myös teatterissa käyvien sukupolvenvaihdos: ryhmämatkoja, joita ennen tehtiin maakunnista ryhmäbusseilla, ei tehdä enää samalla tavalla. Hulkon mukaan suurten teattereiden suuret näyttämöt ovat nimenomaan myyneet esityksensä näille ryhmille. Nyt tämä yleisöryhmä on näivettymässä. Teattereiden on siis löydettävä keinot sopeutua yleisön muuttumiseen.
Helsingin kaupunginteatteri kertoi palauttavansa ensi vuoden ohjelmistoonsa vähille esityksille jääneitä – suosittuja – näytelmiä viime vuosilta. Muun muassa musikaali Once sekä komediat Näytelmä, joka menee pieleen ja Turvamies palaavat alkuvuodesta näyttämöille. Tuntuisi loogiselta, että tätä ilmiötä nähtäisiin myös muissa teattereissa. Korona aiheutti teattereihin tarjonnan tulpan, kun esityksiä harjoiteltiin, mutta niitä ei päästy esittämään. Ohjelmistoa olisi nyt siis tarjolla menneidenkin vuosien edestä.
Samat vanhat tarinat toistuvat, vain paikkakunta ja teatteri vaihtuu.
Osittain juuri tämä tarjonnan paljous aiheuttaa teattereille ongelmia: esitysten markkinointi ja yleisön saaminen on vaikeaa nyt, kun esityksiä on paljon. Uusintojen esittäminen on tekijöiden ja esiintyjien näkökulmasta varmasti hyvä asia, sillä he menettivät korona-aikana työmahdollisuuksia ja elantoa. Tällaista päätöstä tehdessä teatterinjohtajan silmien edessä tuntuu kuitenkin vilisseen kassaan kilahtavat kolikot. Ohjaako yleisöpula teattereita esittämään vain varmoja kassamagneetteja?
Musikaalit, jos jotkut, ovat olleet viime vuosina teattereiden ylivoimaisesti katsotuinta ohjelmistoa. Viime vuodenkin kolme katsotuinta teosta olivat kaikki musiikkiteatteriesityksiä. Suosituin puhenäytelmä Hitler ja blondi saavutti vain puolet suosituimman musikaalin katsojamäärästä. Mielenkiintoista onkin se, että musikaalien osuus kaikista teatteriesityksistä oli näytäntökaudella 2020–2021 vain 12 prosenttia, mutta neljäsosa lipuista kuitenkin myytiin musikaaleihin.
Musikaalit toimivat teattereille sisäänheittäjinä ja niitä tarjotaan, koska niitä katsotaan. Ongelmallinen ilmiö Suomen musikaalikentällä on kuitenkin samojen musikaalien esittäminen vuodesta toiseen. Samat vanhat tarinat toistuvat, vain paikkakunta ja teatteri vaihtuu. Teatteritaiteen tulisi liikuttaa tunteita ja ajattelua sekä tarjota uudenlaisia näkökulmia. Siksi olisi tärkeää kiinnittää huomiota teatterissa kerrottavien tarinoiden moninaisuuteen.
Jotta ihmiset löytävät teatteriin myös tulevaisuudessa, tulisi teatterissa kerrottavien tarinoiden olla jaettavissa myös ei-valkoisten suomalaisten, valtaväestöön kuulumattomien suomalaisten ja vähemmistöjen parissa. Suuret massat kulkevat musikaalien perässä, joten näen musikaalien tarinoiden moninaisuuden erityisen tärkeänä. Jos Suomen teatterilavoilla pyörii vuodesta toiseen samat 50–60-luvun Broadway-musikaalit, on hyvä kysyä, pitäisikö katsomoiden itse asiassa pysyä tulevaisuudessa tyhjinä.
Jutussa on hyödynnetty Tampereen yliopiston teatterityön professori Pauliina Hulkon haastattelua.