Amanda Suomen analyysi: Sisältövaroituskeskustelu osoittaa, että journalismi laatii itse omat sääntönsä

Amanda Suomi

Sisältövaroitus olisi ollut tässä paikallaan.

Näin kommentoi eräs nettikansalainen Yle Kioskin taannoista Instagram-postausta. Julkaisu kertoi Venäjän sodankäynnistä ja raiskauksista käytössä olevana sotataktiikkana. Kommentilla on 81 tykkäystä.

Kioskin toimittajan vastaus kommenttiin mukailee ammattikentän yleistä asennetta: journalismissa ei käytetä sisältövaroituksia.

Sisältövaroituksen tarkoitus on kertoa lukijalle, että varoitusta seuraava sisältö voi järkyttää. Sillä on tarkoitus välttää lukijassa mahdollisesti syntyvä traumareaktio. Varoitukset voivat kohdistua esimerkiksi kuvauksiin väkivallasta ja syrjinnästä. Niiden käyttö on yleistä somealustoilla.

Tutkivaan journalismiin erikoistuneen Long Playn toimituspäällikkö Anu Silfverberg kirjoitti sisältövaroituksen problematiikasta muutaman vuoden takaisessa perjantaikirjeessään. Hän oli törmännyt samankaltaiseen pyyntöön sisältövaroituksen lisäämisestä järkyttävää aihetta koskevaan juttuun. Silfverberg suhtautui asiaan kriittisesti. ”Ei ole median tehtävä suojella ihmisiä tiedolta.”

Yleisö on kuitenkin ollut eri mieltä. Helsingin Sanomien toimittaja Laura Halminen mainitsee vuonna 2019 julkaistussa kolumnissaan median saavan palautetta, jossa pyydetään, että rikoksiin, väkivaltaan ja seksuaalisuuteen liittyvästä sisällöstä varoitettaisiin etukäteen.

Sisältövaroituksista ei kuitenkaan tullut uutta normia. Sen sijaan suomalaiset journalistit ovat melko yksimielisesti välttäneet niiden käyttöä vedoten journalismin tiedonvälitykselliseen tehtävään.

Journalistin ohjeiden ensimmäisessä kohdassa kuvataan, kuinka journalisti on yleisölleen vastuussa. Tuore tutkimus osoittaa myös toimittajaopiskelijoiden pitävän työn merkittävimpinä ominaisuuksina kansalaisten sivistämisen ja yhteiskunnan epäkohtien käsittelyn.

Koska tiedonvälitys koetaan ammatin perustavanlaatuiseksi piirteeksi, ei ole sinänsä ihme, ettei sisältövaroituksista tullut osa verkkojournalismia. Journalismin tarkoitushan on kuvata niitä yhteiskunnan rumimpiakin puolia.

Päätös sisältövaroituksista ei ole kuitenkaan ollut yksiselitteinen, vaan siitä on käyty keskusteluja eri mediatalojen sisällä ja yksittäisissä toimituksissa. Asiaa merkittävästi mutkisti se, että sisältövaroitukset ovat osa kolmansien osapuolten omistamille somealustoille ominaista sisältökulttuuria, johon journalismi yrittää sovittaa itseään.

Alustojen sääntöihin mukautuminen ei ole kivutonta. Teksti on merkkimäärältään rajattu, algoritmit toimivat miten sattuu, ja kommenttien moderointi vie kallisarvoista aikaa. Journalismin on erityisyydessään ollut vaikea asettautua tähän ulkoapäin määrättyyn sääntöviidakkoon.

Verkkokerrontaan ohjeistavassa kirjassaan Terhi Upola muistuttaa, että journalistisen kerronnan on someaikana kehityttävä säilyttääkseen uskottavuutensa. Sisältövaroituksista käyty keskustelu osoittaa juuri sen, miten journalismi kehittyy: se pitää tiukasti kiinni uskottavuudestaan ja erottautumisestaan.

Sisältövaroitusten perään kysyviä kommentteja ei ole enää näkynyt. Tapaus osoitti, kuinka journalismin ei yleisön paineesta huolimatta tarvitse tyytyä muuttumaan alustojen kulttuurin määräämillä ehdoilla. Journalismi ottaa aina sitkeästi paikkansa ja laatii omat sääntönsä.