Noidat eivät enää työskentelekään kassaneiteinä tai sihteereinä, vaan he toimivat huippututkijoina tai yrityksen johdossa.

Esimerkiksi tällaisia muutostoimia on tehty Roald Dahlin teoksiin ajantasaistamisen nimissä. Minusta muutokset haiskahtavat sensuurilta.

Tutkiessani tapausta ja törmätessäni Hämeen Sanomien kulttuurivieraan Nelli Hietalan kirjoittamaan mielipidekirjoitukseen, huomasin viitteitä sensuroinnin normalisoimisesta. Hietalan tekstissä esimerkiksi esitellään sensuurin oheen hienovaraista termiä ajantasaistaminen, jotta ikävältä kalskahtavaa sensuuri-ilmaisua ei tarvitsisi käyttää.

Kielen ajantasaistamista on näin alettu käyttämään kaunopuheisena ilmaisuna sensuurille. Kun teoksia muokataan aikamme moraalikäsityksen mukaisiksi, on ilmeisen helppoa kuitata toiminta ajantasaistamisen nimissä. Ja mikäli muistatte, historiassakin on eri ideologioiden nimissä kirjallisia teoksia niin kielletty, poltettu, kätketty, takavarikoitu kuin muokattu. Kirjallinen tarjonta on ajanmukaistettu vallalla olevalle käsitykselle sopivaksi. Perustelut tämänkaltaisille toimille on kyllä jokaisella aikakaudella onnistuttu löytämään.

Historiallisesti sensuuri on ollut lähes luontaisena osana kirjallisuutta ja julkaisemista. Valtiovalta on rajoittanut kansan altistumista epäsoveliaina pidetyille teoksille erinäisistä syistä; vuoroin kyse on ollut joko poliittisista tai uskonnollista syistä tai siveys- ja moraalikysymyksistä.

On osoitettu, että erityisesti kirjallisuuden levityksessä ja käännöstyössä ideologia ja sensuuri limittyvät niin, että julkaisuja muokataan kulttuurisesti hyväksyttävimpiin normeihin sopiviksi.

Suomessa sananmukaisen sensuurin harjoittaminen ei perustuslain puitteissa ole edes mahdollista. Julkaisemisessa näyttää kuitenkin vaikuttavan eräänlainen itsesensuurin muoto, jossa kirjailijoiden ja kustantajien toimesta teoksia tehdään ja muokataan ideologisen paineen ja korrektiuden vaatimuksen alla.

Kun tekstejä ollaan valmiita muokkaamaan moraalisin ja ideologisin perustein, valitaan samalla aina, millaista maailmaa tai ajatuksia pidetään arvokkaina. Tällainen muokkaaminen ei kuitenkaan kestä aikaa, yksinkertaisesti sen vuoksi, että moraalikäsityksemme elävät ajan mukana.

Kuuntele Seinäjoen ammattikorkeakoulun kirjastoalan yliopettaja Ari Haasion kommentti suvaitsevaisuudesta erilaisia näkökulmia kohtaan. Voit myös lukea kommentin.

Kuvittelisin, että valtaosa ihmisistä suhtautuu penseästi historiassa tapahtuneeseen sensuuriin ja kyseenalaistaa sen tarpeellisuutta. Siksi myös nykypäivänä tapahtuvaa sensurointia täytyy mielestäni kritisoida. Siitä huolimatta tunnen itseni hirviöksi, kun puolustan esimerkiksi tänä päivänä kammottavan epäsoveliaiden ilmaisujen jättämistä jo julkaistuihin kirjoihin. Ajantasaistamiseksi kutsuttujen muutosten perustelut ovat kauniimpia kuin minun. Ne lisäksi tarkoittavat hyvää, erityisesti esimerkit joissa huomioidaan lasten suojeleminen.

Kuitenkin näen sensuurin arkipäiväistymisessä valtavan suuria riskejä. On tutkittu, että ideologista sensuuria ei aina voida perustella järkevästi. Koehenkilöiden hyväksyntä sensuuriin perustui usein arvomaailman ristiriitaan.

Kuvitellaan maailma, jossa kaikki vanhat kirjat saisivat pienen käsittelyn. Ei mitään sen suurempaa; vain pieniä ja harmittomia korjauksia, jotta teoksia saadaan siistittyä hieman. Muutama sana pois sieltä, yksi ilmaisu nykyaikaisemmaksi tuolta. Pientä ajantasaistamista, jos sallinette. Mutta vähitellen teoksista hälvenisi niiden suhde siihen aikaan, jossa ne ovat syntyneet.

Emme voi oppia menneisyydestämme ja aiemmista virheistämme, jos jälkiä aiemmista ajoista ei jätetä jäljelle. Jos kirjallisuuden ei sallita näyttää sitä, millaisia olemme joskus olleet, emme näe, millaisia voimme olla tulevaisuudessa.

Kirjallisuus – oli se sitten proosaa, runoutta, lastenkirjallisuutta tai draamaa – toimii alustana ajattelulle. Kirjallisuus tarjoaa meille vaihtoehtoisia näkökulmia, se esittää hankalia kysymyksiä, se kritisoi yhteiskuntaa, se kyseenalaistaa, se viihdyttää ja se naurattaa.

Jos kirjallisuuden ei sallita näyttää sitä, millaisia olemme joskus olleet, emme näe, millaisia voimme olla tulevaisuudessa.

Palatakseni Hämeen Sanomien artikkeliin, olen samaa mieltä siitä, että keskustelun ja pohtimisen tulee jatkua. Esimerkiksi rasistisia ja syrjiviä ilmaisuja sisältävien kirjojen tarjoaminen lapsilukijoille huolettomasti olisi ehdottomasti epäviisasta. Mutta vastineeksi ehdottaisin kirjan ikätason pohtimista. Olisiko viisaampaa siirtää teos vanhemmille lukijoille, mahdollisesti taustoittavan esikirjoituksen kera? Mielestäni itse tekstiin kajoaminen pitäisi olla viimeinen vaihtoehto, enkä oikein pysty perustelemaan tilannetta, jossa näkisin sen itse välttämättömäksi.

Kun sensurointi ja ajantasaistaminen esitetään rinnakkain samaa tarkoittavana asiana, syntyy harhakuva harmittomasta päivityksestä. Koko pohdinnasta voidaan tietenkin rajata pois kieltä selkeyttävä ja sitä teknisesti paranteleva ajantasaistaminen. Emme kuitenkaan voi kutsua “ajantasaistamiseksi” toimintaa, joka on pohjimmiltaan ideologiaan perustuvaa sensuuria. Muutoin menetämme osan kirjallista ilmaisua sensuurille sekä mahdollisuutemme keskusteluun ja ajattelun vapauteen. Olemme myöskin ihmisinä taipuvaisia unohtamaan menneet virheemme.

Lainatakseni espanjalaista filosofia ja esseistiä George Santayanaa hänen teoksessaan The Life of Reason: “Ne, jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä”.

Joten, kunnioittavasti pyydän, näpit irti jo julkaistuista teoksista.

Ari Haasio puhuu aiheesta myös pitkässä haastattelussa.