Tuijotan oppikirjan kuvaa kasvihuoneesta, jonka sisälle läkähtymäisillään oleva maapallo on jäänyt loukkuun. Opettelen, miten CO2 merkitään. Luotan siihen, että aikuiset ymmärtävät, mitä tehdä. Eivät ymmärtäneet.

Maanantaina 8. lokakuuta julkaistiin odotettu ilmastopaneeli IPCC:n raportti tai tuttavallisemmin ilmastoraamattu. Sen sisältö on yksinkertainen. Hiilidioksidipäästöjen täytyy kääntyä rajuun laskuun, ja seuraavat 10 vuotta vaikuttavat ratkaisevasti koko maapallon tulevaisuuteen. Muutoksen pitää tapahtua nyt.

Valtavasti mediahuomiota saaneen raportin on tarkoitus toimia ohjenuorana kaikille maailman valtioille. Jotta ilmaston lämpeneminen saataisiin pysäytettyä ratkaisevaan 1,5 asteeseen, täytyy maailmanlaajuiseen nettopäästöttömyyteen yltää jo vuonna 2050.  Tämän tavoitteen saavuttaminen edellyttää kovia muutoksia sekä politiikassa että ihmisten arjessa.

Ainoa ajatukseni on, miksi tämä tapahtuu vasta nyt. Viime vuosien aikana on kuultu jo raivostuttavan monta kehotusta toimia heti.

Turhauttaa, koska joka kerta sen kuullessani olen katsonut peiliin ja pohtinut omaa elämäntapaani. Olen vuoron perään karsinut ruokavaliotani, liikkumistani ja kuluttamistani. Muutosten keskellä olen seurannut, mitä Suomessa tai maailmalla tehdään. Ympäristöasiat väistyvät kilpailukyvyn tieltä, ja suurvallat jättävät sitoutumatta ilmastotavoitteisiin. Sen aikuisiin uskovan pikkutytön lapsellinen luottamus murenee pala palalta.

Moreenimedia kertoi aiemmin, että yliopisto-opiskelijat tuntevat surua ja ahdistusta ilmastonmuutoksen vuoksi. Eikä ihme, sillä ilmaston lämpenemisen seuraukset näkyvät radikaalisti jo lähivuosikymmeninä.

Koko lapsuuteni, nuoruuteni ja aikuisuuden alkumetrini olen ymmärtänyt, että pienen pallomme resurssit eivät riitä loputtomiin. Silti suurempi muutos tapahtuu tuskastuttavan hitaasti. Vaikka käyn asian suhteen päivä päivältä kyynisemmäksi, haluan uskoa, että uusi ilmastoraportti ja sen saama mediahuomio toimisi herätyksenä koko yhteiskunnalle.

On aika unohtaa kulunut vetoomus siitä, millaisen maailman haluamme jättää lapsillemme. Kyse on siitä, millaisessa maailmassa haluamme itse elää.