Konsensuksen tavoittelu on ollut pitkään osa suomalaista politiikkaa, mutta 2000-luvun aikana ihanne on heikentynyt. Yhtenä syynä voi olla muuttunut käsitys siitä, miten poliittista historiaamme leimaava konsensus on todellisuudessa syntynyt.

– Suomessa tunnistetaan paremmin, että konsensus, johon julkisesti viitattiin, muodostui usein hyvin pienen ryhmän kesken. Se esitettiin kyllä yhteisenä, kansallisena konsensuksena, mutta tosi asiassa päättävissä pöydissä olivat vain tietyt, korkeassa asemassa olevat yhteiskunnalliset ryhmät, kuvailee politiikan tutkija Johanna Vuorelma.

Lisäksi politiikan julkisuus on muuttunut. Verkossa äänensä saavat kuuluviin myös he, jotka ennen suljettiin ulos.

– Siksi paine kasvaa siihen, että esimerkiksi vähemmistöjen näkökulmat pitää huomioida paremmin päätöksenteossa.

Konsensuspolitiikka on pyrkinyt vakauteen ja ennustettavuuteen. Vuorelma kuitenkin muistuttaa, että esimerkiksi 1980- ja 1990-lukujen konsensushengessä harjoitettu talouspolitiikka ajoi Suomen historiallisen syvään lamaan.

– Viimeisten vuosikymmenten aikana on huomattu, että konsensus ei aina tuota parhaita päätöksiä. Lupaus vakaudesta ei ole näyttäytynyt aina kovin onnistuneena.

Kuuntele koko haastattelu alta. Keskustelun voi myös lukea täältä.