Kello lähestyy puoltayötä ja seisot jälleen kerran lapsesi huoneen ovella. Turhautuneena jankkaat hänelle, että elämässä on muitakin asioita kuin digipelit. Peliohjainta naputtavaa nuorta katsellessasi et kuitenkaan välttämättä ymmärrä, mitä merkityksiä pelaamisella voi olla hänelle itselleen.

Nuorten digitaalisesta pelaamisesta puhutaan usein edelleen haittojen näkökulmasta. Tämä ei koske pelkästään vanhempia, vaan myös esimerkiksi nuorison kanssa työskenteleviä ammattilaisia. Samaa huolipuhetta ruokkii tavallisesti myös media, jonka uutiskynnyksen ylittävät vain räikeät kuvaukset pelaamisen aiheuttamista ongelmista.

Toisaalta keskusteluissa ja julkisuudessa puhutaan myös pelaamisen monista hyödyistä. Suomalaisten e-urheilujoukkueiden menestystarinat ovat lisäksi osaltaan monipuolistaneet digipelaamisen käsittelyä julkisuudessa. Nämä näkökulmat ovat tärkeitä, ja niistä kuuluukin keskustella. Pelkästään niihin keskittyminen paljastaa kuitenkin sen, ettemme ymmärrä pelaamisen merkityksiä laajempana yhteiskunnallisena ilmiönä.

Pelaaminen on suurimmalle osalle nuorista luonnollinen ja keskeinen osa elämää. Vuoden 2020 pelaajabarometrin mukaan noin puolet alle 20-vuotiaista pelaa jotain digitaalista viihdepeliä päivittäin.

Pelien maailmat ovat nykynuorille keskeisiä ympäristöjä, joissa he yksin ja muiden kanssa pelaamalla rakentavat ymmärrystään todellisuudesta, itsestään ja toisistaan. Heidän sosiaalinen identiteettinsä rakentuu peleissä aivan samalla tavalla kuin vaikkapa nuorisokeskuksen puuhakerhossa.

On vastuutonta kontrolloida ulkopuolelta nuorten elämän keskeistä ilmiötä ymmärtämättä sitä

Erilaiset pelit tarjoavat nuorille monipuolisia tarinoita, kokemuksia ja elämyksiä, joihin he voivat peilata omaa elämäänsä. Pelit myös heijastelevat samoja arvoja, joita voimme havaita yhteiskunnassamme muissakin yhteyksissä. Kun nuori ryntää pelissä suoraan aarrearkulle jättäen kaverinsa pulaan, hän oppii teoillaan olevan monenlaisia seurauksia.

Nuorten itsensä kertomuksissa toistuu hyvin usein kuvaus pelaamisesta tärkeänä vastapainona kuormittavalle arjelle. Tämä nuorten oma näkökulma on tärkeä huomioida, sillä pelaamiseen liittyvän huolipuheen alkulähde on monesti juuri nuorten pelaamiseen käyttämä aika.

Taustalla vaikuttavat muut tekijät jäävät kuitenkin helposti piiloon, mikäli runsas pelaaminen nähdään automaattisesti mahdollisten ongelmien syyksi.

Peliaikaan keskittymisen sijaan meidän on pohdittava sitä, miksi nuoret kuormittuvat nykyään niin paljon.

Nuorten pelaamiseen liittyvien osatekijöiden syiden ja seurausten suhteet vaativat huolellista tarkastelua, sillä nämä voivat kietoutua yhteen monimutkaisilla tavoilla. Meidän on myös pohdittava, mitä sellaista pelit tarjoavat, mitä nuoret eivät mahdollisesti saa muilta elämän osa-alueilta.

Aikuisena sorrumme helposti ajattelemaan, etteivät nuoret voi vielä ymmärtää asioiden monimutkaisuuksia, ja teemme hyvässä tarkoituksessa päätöksiä heidän puolestaan. On kuitenkin vastuutonta kontrolloida ulkopuolelta nuorten elämän keskeistä ilmiötä silloin, kun emme ymmärrä siitä tarpeeksi itsekään.

Kun puutumme nuorten pelaamiseen, kajoamme siihen kokemusmaailmaan, missä moni nykynuori rakentaa ihmisyyttään. Kapeakatseisuuden ja hätäisten johtopäätöksien sijaan pelaamisen ymmärtäminen edellyttää avointa keskustelua useista näkökulmista.

Tärkeintä on, että nuoret saavat itse kertoa, miksi he pelaavat, ja mitä pelit heille merkitsevät. Heidän on tärkeä tuntea, että heitä kuullaan ja heitä halutaan ymmärtää. Silloin he oppivat, että pelaamisesta on turvallista puhua ilman syyllistämisen pelkoa.

Jutussa on hyödynnetty muun muassa tutkijatohtori Mikko Meriläisen haastattelua.